Päivä 5. Siilastupa – Iso Kuikkalampi / Kumpuvaaran laavu

Viides vaelluspäivä valkeni lämpimänä ja aurinkoisena. Aamuhommat sujuivat hyvällä rutiinilla, vaikka herätys tulikin hieman suunniteltua aikaisemmin naapurileirin ruotsalaisten aloittaessa pakkauskuhinansa. Jalkojen osalta ihmeparantumista ei yön aikana tapahtunut, enkä sitä oikeastaan enää odottanutkaan. Särkylääkkeen avustamana olisi Karhunkierros kuljettava loppuun.

Niin matka sitten jatkui Pientä Karhunkierrosta pitkin Juumaan saakka, missä reitit eroavat jälleen omille teilleen. Maisemaherkkuja oli tarjolla heti aamusta, kun auringon valaisema Jyrävä ohitettiin lähietäisyydeltä.

Jyrävän vesiputous
Näköalat Siilastuvan pihamaalta.
Jyrävä
Jyrävän kuohuja.

Kovin suuria korkeuseroja ei vitospäivälle ollut luvassa, mutta ensimmäinen kahdesta tiukemmasta noususta odotti heti Jyrävän nurkalla. Portaiden avulla kiipiminen kävi kuitenkin varsin mukavasti, jos mukavuudesta voi ylipäätään puhua.

Rappusia Karhunkierroksella
Kintut hereille ja hapoille jo ensimmäisten satojen metrien aikana.

Oulangan kansallispuiston alueella kulkevaa Karhunkierrosta oli Siilastuvalta lähtiessä jäljellä enää piirun verran yli kilometrin. Heti Juuman jälkeen maisema vaihtui rajusti, kun suojeltujen metsäalueiden siimeksestä käveltiin suoraan talousmetsään ja hakkuuaukioille.

Karhunkierros pitkospuut
Karhunkierros
Talousmetsää Karhunkierroksen varrella.
Karhunkierros

Puurosuon laavu tarjoili päivän ensimmäisen taukopaikan ja hyttysmyrkylle saatiin viimein käyttöä. Hip hei! Siinä missä alkumatka oli sujunut kuin tanssi, alkoi erilaisia ärsyttävyyksiä kertyä loppua kohti. Kipeytyneet akillesjänteet, helteiseksi kohoavat lämpötilat ja koteloistaan pikku hiljaa kuoriutuvat hyttyset lisäsivät kaikki oman osansa Karhunkierroksen esittämään haasteeseen.

Puurosuon kohdalla marssi myös aamuherätyksen tarjoillut neljän ruotsalaisen joukko pikavauhtia ohitse. Vaikka olin jo itsekin liikkeellä, ei mennyt kauaakaan kun tuo Rukalle jo samana päivänä tähtäävä karavaani oli mennyt menojaan ja kadonnut näköpiiristä.

Uusia pitkospuita
Pitkosremontti käynnissä.
Porontimajoki
Porontimajoen autiotuvat.

Reitti Puurosuolta Porontimajoelle lounastauon viettoon ei juuri maisemallista ilotulitusta tarjoillut. Reitti kulki enemmän ja vähemmän hakattujen talousmetsien halki, välillä leveää polkua ja välillä metsäautoteitä pitkin. Tuon varsin tympeän etapin jälkeen Porontimajoen autiotupien idylli olikin tervetullut yllätys. Joen partaalla ja vieressä sijaitseva tupakaksikko, sekä laavu ja keittokatos tarjosivat taukotilaa isommallekin köörille ja moni olikin sen taukopaikakseen valinnut.

Viimeisten päivien matkat olin päättänyt jättää varsin lyhyiksi, jotta aikaa tauoille ja palautumiselle jäisi mahdollisimman paljon. Porontimajoelta ei enää ollutkaan kuin nelisen kilometriä taitettavana vaikka kello oli vasta hieman yli puolenpäivän.

Vanhoja opasteita
Ajoittain vastaan tuli vanhoja puisia opasteita.
Karhunkierros
Jyrkkää nousua Vattuvaaran huipulle helpotettiin portailla.

Heti Porontimajoen tauon jälkeen odotti edessä toinen päivän kahdesta noususta, kun Vattuvaara tarjosi astetta rajumpaa lounaansulattelujumppaa. Myös tämä nousu oli helpotettu portailla ja portaiden yläpäässä odotti erinomaisen käyttökelpoinen penkki, jolle oli hyvä rojahtaa tasaamaan hengitystä nousun jälkeen.

Vattuvaaralla alettiin jo saada pieniä maistiaisia siitä, mitä viimeiselle vaelluspäivälle olisi luvassa kun edessä odottivat reissun korkeimpien vaarojen huiputukset sykkeennostatuksineen ja kaukomaisemineen.

Näkymiä Vattuvaaralta
Näkymiä Vattuvaaran huipulta pohjoiseen.
Aihkimänty
Vanha aihkimänty.

Vattuvaara ja sitä seuraava metsäpolku olivat mieluista kuljettavaa alkupäivän karujen näkymien jäljiltä. Päivän viimeiselle kilometrille saavuttaessa polku sulautui osaksi hiekkatietä, joka johti suoraan yöpaikalle Ison Kuikkalammen rantaan.

Menomonot
Joku oli jättänyt mononsa metsäautotien varteen.
Yksitoikkoinen loppusuora

Kello oli vasta kolmen tietämillä, kun päivän kävelytyö oli saatu päätökseen ja oli aika aloittaa henkinen ja fyysinen valmistautuminen viimeiseen puristukseen. Siihen hommaan Iso Kuikkalampi tarjosikin pätevät puitteet, kun oloa sai raikastettua käymällä uimassa. Lammen laiturilta johtivat hieman epämääräiset portaat mustan lammen syvyyksiin, mutta pysyttelemällä mahdollisimman pinnassa sai uimapaikan syvyys ja pohjan potentiaalinen mutaisuus jäädä mysteeriksi.

Ilta(päivä) sujuikin jälleen mukavasti leirissä häärätessä, ruokaa laitellessa ja joutavia joristessa. Alkukesästä lammella riitti kuhinaa, kun vesilinnuilla oli kinaa reviireistä, pesäpaikoista ja ties mistä. Möykkä jatkui lammella läpi yön ja korvatulpille olisi ollut jälleen käyttöä parempien yöunien saavuttamiseksi.

Iso Kuikkalampi
Iso Kuikkalampi oli viimeisen maastoyön leiripaikka.

Päivän parhaat

  • Jyrävä
  • Porontimajoen tuvat
  • Iltauinti lammessa

Päivä 6. Iso Kuikkalampi / Kumpuvaaran laavu – Ruka

Viimeinen aamu oli koittanut ja olin edelleen sitkeästi maastossa! Kello soi kuudelta, sillä liikkeelle oli lähdettävä mahdollisimman liukkaasti aamun viileydessä. Päiväksi oli luvattu hellelukemia ja tiedossa oli rankkaa nousua ja laskua koko päiväksi, jotta viimeisetkin mehut saataisiin tiristettyä (tai hiostettua) vaeltajista pihalle. Vaikka matkaa ei ollut jäljellä kuin vajaa 12km, teki korkeuskäyrän villi sinkoilu matkasta ihan tarpeeksi rankan.

Ison Kumpuvaaran huipulle
Kohti Ison Kumpuvaaran huippua.
Iso Kumpuvaara
Näkymiä luoteeseen.

Alle tunnissa leiri oli kasassa, aamupalaburanat huulessa ja könkkäys täydessä vauhdissa. Hiki virtasi jo aamuseitsemän aikaan ensimmäistä pitkää ja loivaa nousua Ison Kumpuvaaran laelle tehdessä (pyydän huomioimaan, että tätä ei edes laskettu mukaan niihin oikeasti pahoihin nousuihin), eikä homma siitä tulisi helpottumaan ennen maaliviivaa. Vaan kylläpä ne vaaran laelta avautuvat maisemat taas piristivät mieltä ja saivat jalkojen amputointiin liittyvät ajatukset katoamaan taivaan tuuliin. Täältä näin myös ensimmäisen kerran maalin, Rukan laskettelurinteiden raidoittamat rinteet. Matka tuntui yhtä aikaa sekä tolkuttoman pitkältä, että ällistyttävän lyhyeltä. Tuonneko tämä kaikki päättyy?!

Iso Kumpuvaara
Kuvaustauko ja ensinäkymät Rukalle.
Loppu lähenee!

Koska matkavauhtini ei varsinaisesti päätä huimannut, olin lähtenyt liikkeelle n. tunti ennen Lauria jonka kanssa olimme sopineet käyvämme juhlistamassa onnistunutta vaellusta Rukalle päästyämme. Ja niinhän siinä kävi, että etumatkani kuroutui umpeen jo ennen Konttaista. Sinällään se ei kyllä ollut suurikaan ihme, koska muutenkin hitaan vauhdin ohella olin koittanut pitää pieniä istumataukoja lähes kilometrin välein, ja Ison Kumpuvaaran kuvaussessiossakin kului kotvanen. No regrets!

Evästauko
Tankkaus ennen Konttaista.
Konttainen
Kyömyniskainen Konttainen.

Nousu Konttaiselle oli varsin tiukka puserrus, mutta se olikin jo tiedossa. Rappuset helpottivat kiipeämistä merkittävästi ja loppujen lopuksi odotin että nousu olisi ollut pahempi. Tämä suoritus valoi lisää uskoa siihen, että lopustakin selvitään. Yksi kolmesta kipuamisesta suoritettu!

Maisema Konttaiselta
Maisema Konttaiselta Ison Kumpuvaaran suuntaan.
Maisema Konttaiselta
Konttaisen maisemia luoteeseen.
Menomonoilla
Tuuletustauko hikoilun välissä.

Ja sitten päästiinkin niiden todellisten koitosten äärelle. Konttaiselta laskeutumisen ja asfalttitien ylityksen (tuntui oudolta jaloissa!) jälkeen edessä kohosi valtava Valtavaara. Valtavaara, joka ei ollut yksittäinen ylitettävä huippu vaan korkeista harjanteista muodostuva järkäle, jonka selässä kulkeminen oli kuin valtavassa ja paikalleen jähmettyneessä aallokossa rimpuilua. Jyrkkä nousu ylös, jyrkkä lasku alas. Jyrkkä nousu ylös, jyrkkä lasku alas. Ja niin edelleen kaikkiaan noin viiteen kertaan.

Rappuset Valtavaaralle
Loputonta nousua, loputtomia portaita.

Suolammen laavulla oli aika pitää lounastauko, jotta potkua riittäisi vielä Valtavaaran korkeimpien huippujen kiipeämiseen. Pasta, vesitankkaus ja pidempi huili tekivätkin hyvää jo tässä vaiheessa. Samalla valkeni, että tässä sitä nyt purettiin ja pakattiin ruokailukamppeita viimeistä kertaa ja popsittiin Karhunkierroksen viimeistä ehtoollista.

Lämpötila nousi, samoin maastonmuodot. Suolammen tauolta paiskauduin suoraan tositoimiin ilman mitään lämmittelyjä, Valtavaara ei antanut armoa missään vaiheessa. Nousu korkeimmalle huipulle sai kirosanat virtaamaan, kun luulin yhyttäneeni lakipisteen kahdesti ennen kuin huipulla nököttävä vanha palovartijan tupa viimein tuli näkyviin. Hemmetin Valtavaara. Onneksi tuvan pihapiirissä oli pöytäryhmiä, joiden penkeille pääsi nousun jälkeen rojahtamaan ja odottelemaan pulssin tasaantumista. Kaksi kolmesta selvitetty, jäljellä olisi enää Ruka joka näyttikin yhtäkkiä olevan ihan lähellä, melkein kosketusetäisyydellä.

Konttainen
Konttainen jäi taa matkan edistyessä.
Valtavaara
Apuköydet tarjosivat tervetullutta tukea ja vetoapua.
Ruka
Valtavaaran viimeinen huippu ja Ruka sen takana.
Valtavaara
Valtavaaran palovartijan mökki saatiin viimein kiikariin.
Valtavaara
Maali häämöttää!
Valtavaara
Maisemia Valtavaaralta, Konttainen on jo kovin kaukana.

Lopullinen laskeutuminen Valtavaaralta sujui välilaskuja huomattavasti helpommin, sillä suosittu päiväretkireitti oli sorastettu ja jyrkimmät kohdat varustettu portailla. Kaiken kivikossa kyntämisen jälkeen tällaista polkua olisi voinut vaikka juosta alas.

Ajattelin, että Valtavaaran kurimuksen jäljiltä Rukan osittainen ylitys ei tuntuisi enää missään. Vaan kylläpä Karhunkierros onnistui vielä viimeiselle kilometrille heittämään viimeisen, lähes pystysuoralta tuntuvan nousun jonka suorittaminen vaati monta monituista puuskutustaukoa ja lisää kiroilua. Ja sitten oltiin hyppyrimäen juurella. Nousut oli noustu ja jäljellä olisi enää loiva laskeutuminen lähtö-/lopetusportille.

Kelopuu
Kuvaus aivotoiminnan rakenteesta.

Olotila oli jokseenkin sekava. Takana oli monta upeaa ja todella kivuliasta päivää, yli 80 kilometriä ja läjä uusia kokemuksia. Vaikka olin jo useamman päivän haaveillut mm. suihkusta, oluesta ja sipseistä, oli päällimmäinen tunne haikeus. Tähän loppuisi elämäni toistaiseksi pisin vaellus, erämaan rauha, mukavat iltahetket leirissä ja vaeltamisen tuoma vapauden tunne. Olin myös todella ylpeä siitä, että vein homman kirjaimellisesti maaliin saakka vaikka käveleminen teki todella kipeää 2/3 ajasta.

Viimeinen kilometritolppa
Kilsoja nolla, kilsoja nolla!

Kun sitten raahustimme maaliportin läpi ja olimme ottaneet pakolliset kuvat nollaa näyttävästä matkamittarista, oli jäljellä enää yksi tehtävä. 50m alamäkeen ja terassille! Karhunkierros oli kuljettu ja kyllä kannatti. Rojahdimme Laurin kanssa pehmustettuihin tuoleihin ja nostimme oluttuopit ilmaan kippistelyä varten.

Olut maistui taivaalliselta. Se oli Karhua, tietenkin.

Menomonoilla
Karhunkierros vaellettu!

Jos aikaisemmat osat on jääneet lukematta, ne löytyvät täältä:

Osa 1: Hautajärvi – Merenoja

Osa 2: Merenoja – Siilastupa

Saattaisit myös pitää näistä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *