Karhunkierros - Osa 2. - Menomonoilla

Operaatio Karhunkierros lähti liikkeelle Hautajärveltä 5.6.2021. Lue ensimmäisten päivien seikkailut täältä: Karhunkierros – Osa 1.

Päivä 3. Merenoja – Jussinkämppä

Kolmas aamu valkeni aurinkoisena, mutta illan hoitotoimenpiteistä, levosta ja kaikesta toivomisesta huolimatta jalkojen tilanne alkoi vaikuttaa huolestuttavalta. Edellisenä iltana kipeytyneet akillesjänteet eivät tuntuneet juuri parantuneen ja ajatuskin vaelluskenkien jalkaan köyttämisestä hirvitti. Aamutoimissa olikin havaittavissa vetkuttelua ja vitkastelua aiempaa enemmän, matka pääsi jatkumaan vasta kymmenen paikkeilla.

Merenojalta seuraava taukopaikka oli vajaan 4km päässä sijaitseva Ansakämppä, johon suunnittelin ensimmäistä taukoa ja kahvihetkeä. Vaikka tämä etappi olikin maisemien puolesta mukavan vaihteleva jokimaisemien, metsäpolkujen ja tulvaniittyjen iloinen sekamelska, matkanteosta nauttiminen kävi askel askeleelta hankalammaksi. Harvoin on muutaman kilometrin matka tuntunut niin pitkältä kuin tuona päivänä, Ansakämppä ei tuntunut tulevan vastaan millään. Parin istumatauon ja kenkien löysäämisen jälkeen perille kuitenkin päästiin ja vaelluskengät vaihtuivat pikavauhtia crockseihin.

Ansakämpällä olikin väkeä runsain määrin vielä/jo puolilta päivin, vaikka valtaosa Karhunkierroksen yöpyjistä olikin jo varmasti jatkanut taivaltaan. Nelilapsinen perhe, iso kaveriporukka, sekä sekalainen seurakunta kävellen ja kanootilla liikkuvia parivaljakoita olivat levittäytyneet kukin omiin puuhiinsa Ansakämpän ympäristöön. Vaikka kyseessä onkin iso autiotupa jonka ympärillä on tilaa niin teltoille kuin riippumatoillekin, olin tyytyväinen että edellinen yö tuli vietettyä Merenojan rauhassa.

Kahvitauko ja jalkojen viilentäminen Oulankajoen viileässä vedessä teki hyvää ja valoi uskoa siihen että tästäkin päivästä selvittäisiin kun vaan pidettäisiin pää kylmänä.

*Tasaista baanaa Ansakämpältä kohti Kulmakkopuron tulipaikkaa*

*Törmän reunalla patsastelu oli syystä epäsuositeltua toimintaa*

Ansakämpän jälkeen saatiin nauttia vielä hetken aikaa Oulangan upeista jokimaisemista ja mukavan tasaisesta maastosta, kunnes Karhunkierros sukelsi metsään ja reitti alkoi hiljalleen nousta kohti Kulmakkopuron tulipaikkaa.

Pitkäksi venyneen lähdön takia aamun viileydestä ei tänä päivänä ollut tietoakaan, vaan hiki virtasi valtoimenaan lähes koko matkan ajan. Etenkin metsässä kulkeminen oli välillä lähes tukahduttavaa, kun monta päivää lämpöä itseensä imenyt maa tuntui hohkaavan hellettä eikä tuulesta ollut tietoakaan.

*Jos ei kiipeäminen lopu, se saa luvan jatkua*

Kesken marssin polku täyttyi valkeasta karvasta, jonka perusteella uumoilin jonkin sorttisen elikon päättäneen päivänsä lähitienoille. Montaa askelta ei tarvinnutkaan ottaa, kun polun reunasta löytyi kinttu ja hieman alempaa rinteestä selkäranka ja kylkiluut, jotka osoittautuivat poroparan maallisiksi jäänteiksi. Kyllähän siinä hetkessä realisoitui ihan uudella ja konkreettisella tavalla se, että näissä metsissä tosiaan asustelee peto jos toinenkin.

Ilmeisesti tässä kohtaa asialla oli kuitenkin ollut ahma. Näin arveli myöhemmin päivällä yhyttämäni, edellisenä päivänä tapaamani Kati, joka on ahmojen ruokapaikoille osunut ennenkin.

Pitkä, sitkeä ja hikinen kipuaminen Kulmakkopurolle palkittiin lounaalla. Tulipaikalla ei ollut ketään muuta, eikä kukaan tauon aikana ohi kulkeneista jäänyt siihen kohtaan taukoa pitämään. Omassa rauhassa huiliminen teki terää, lounas korjasi energiavajetta ja Kulmakkopurossa saatiin täydennettyä vesivarastot.

Kulmakkopurolla oli edelleen selvästi nähtävissä lähes sadan vuoden takaisen, täydellisesti epäonnistuneen tukkisavotan jäänteitä. Patoamisesta huolimatta purossa ei ollut tarpeeksi vettä, jotta tukit olisi saatu uitettua isompiin vesistöihin ja edelleen kaupunkeihin teollisuuden tarpeisiin. Myös muut kuljetuskeinot todettiin vuosikymmenten saatossa turhan työläiksi ja kalliiksi, ja niin saivat tukit jäädä näille sijoilleen odottelemaan lahoamista ja maatumista.

*Kulmakkopuro ja muistoja epäonnistuneesta tukinuitosta.*

*Tukkeja koitettiin uiton ohella myös sahata ja kuljettaa muilla keinoilla pois korven keskeltä.*

Kun ruokalepo oli pidetty, maisemat ihmetelty ja jalkoja lepuutettu tarpeeksi, oli aika jatkaa päivän viimeiselle etapille kohti Jussinkämppää. Tällä matkalla koettiin yksi erityinen juhlahetki, kun Karhunkierroksen puolivälin krouvi tuli vastaan. Voiton puolella ollaan! Väliäkö sillä, että edessä oli vielä todella hankalia ja raskaita osuuksia, kilometrimittarin keikahdettua loppupuolikkaalle oli vaikutus psyykkiseen jaksamiseen aikamoinen.

Vihdoin ja viimein Jussinkämpän rakenteet alkoivat paljastua puiden väleistä. Kävelin suorinta tietä pöydän ääreen istumaan ja kiskoin kengät pois jomottavien jalkojen helpotukseksi. Kello oli vasta puoli kuusi, mutta kämpältä löytyi jo tuttuja. Oulangan luontokeskuksen terassilta tuttu Kati oli yöpynyt Ansakämpällä, mutta päättänyt jäädä nyt jo Jussinkämpälle yöksi tasoittaakseen hieman edellispäivän rankkaa rupeamaa.

Aika kuluikin rattoisasti pöydän ääressä jutellen, ja reilun tunnin päästä seurue vahvistui Laurin saavuttua paikalle. Illan mittaan joukkoon lyöttäytyi vielä helsinkiläinen opettajapariskunta, ja tästä illasta jäikin yksi parhaista muistoista koko reissun ajalta. Kaikki tuntui olevan kohdallaan.

Kaunis ja lämmin kesäilta, ruoka, upeat reissukaverit ja tilkka rommia. Usko uuteen päivään palautettu. Uskomatonta ja odottamatonta – reissun parasta antia on olleet ihmiset!
Ote reissupäiväkirjasta

Päivän parhaat

Ihmiset ja iltajuttelut Jussinkämpän pöydän ääressä
Jokivarren maisemat
Kahlailu ja iltapesu Kulmakkojärvessä

Päivä 4. Jussinkämppä – Siilastupa

Yli puolivälin oltiin, sekä matkassa että aikataulussa mitattuna. 41km merkkipaalu oli saavutettu edellisenä iltana ja jäljellä olisi enää kaksi yöpymistä maastossa. Se, että akillesjänteitä korvensi heti aamusta alkaen ei tullut enää yllätyksenä vaan alkoi tuntua yhtä pysyvältä ja asiaankuuluvalta kokemukselta kuin hikoilu tai rinkan lantiovyön napakka puristus.

Ilon läikähdyksiä toi aurinkoisen kelin ohessa se, että aamutoimiin alkoi vihdoinkin löytyä hyvä rytmi ja rutiini. Tavarat pakkautuivat ja löysivät omat paikkansa rinkan uumenista kuin itsestään, aamupala valmistui muun tohinan kylkiäisenä ja noin tunnin päästä heräämisestä olin jo matkalla kohti etelää.

Vaikka alkupäivän maasto oli helppokulkuista, varsin tasaista metsäpolkua ja pitkoksia ilman suuria nousuja tai laskuja, oli taukoja pidettävä ja jalkoja lepuutettava vähän väliä. Kenkien nyörittäminen ylös asti ei tullut enää kysymykseenkään, vaan yritin lievittää jalan takaosan ylimääräistä painetta ja turhia osumia kaikin keinoin. Loiva alamäki, jossa sai astella pääosin päkiöiden varassa ja jalkaterä kenkään uponneena oli ainoa maasto, jossa kulkeminen tuntui jokseenkin siedettävältä.

Tällaista olikin tarjolla useamman kilometrin verran, sillä en ollut tajunnut miten korkealla reitti kulki ennen kuin piiiiitkä laskeutuminen kohti Kitkajoen uomaa alkoi.

*Päivän pelastus ja piristys – lepopenkki kirjaimellisesti keskellä metsää. Tästä otettiin kaikki ilo irti.*

*Puhtaan juomaveden saatavuudesta ei tarvinnut stressata missään vaiheessa.*

Ja kas, metsän uumenista ulostauduttuani vastassa oli jälleen maisemia suoraan Suomi Filmeistä! Kitkajoki kohisi kuohuvana kohti itää, matkaa Oulankajoen yhtymäkohtaan ja valtakunnan rajalle ei ollut kuin pari hassua kilometriä. Jälleen kerran lähes harmitti, että näin upea leiripaikka jäi hyödyntämättä ja sai toimia pelkkänä tauko- ja kahluuetappina.

Jokimaisemaa oli kuitenkin luvassa koko päiväksi monesta kulmasta ja korkeudesta katsottuna, joten turhan paljon ei Ylikodan, Pähkänän ja Venäänmutkan ohittaminen jäänyt kaivelemaan.

Olin edellisenä iltana kuullut huhuja, että jokivarren osuus olisi mahdollisesti koko Karhunkierroksen kyrpiinnyttävintä antia. Väite vaikutti Ylikodalta Pähkänän laavulle kestävän reilun kilometrin perusteella älyttömältä. Tällaista maisemaa, joelta puhalteleva raikas tuuli hellepäivää helpottamassa, puiden varjoa suoralta auringonpaisteelta suojaamassa. Eikä jatkuvaa nousua ja laskua. Mikä tässä muka voisi olla niin, tai edes yhtään kamalaa?

*Yksikin harha-askel olisi johtanut suorinta reittiä jorpakkoon*

No se polku. Se voisi ja oli justiinsa niin kamalaa kuin mitä olin kuullutkin. Tekemistä tällä etapilla olisi varmasti ollut ehjilläkin jaloilla, niin kalteva, juurakkoinen ja kivinen tuo osuus oli. Eteneminen oli piinaavaan hidasta, kun jokaista askelta sai varoa ja tarkkailla, välillä kiipeillä juurakkojen yli tai könytä kenollaan olevien puunrunkojen ali.

Oli täysin odotettavissa, että juuri sillä hetkellä kun roikuin hampaat irvessä ja tatti otsassa erään erittäin hankalasti alitettavan koivun ympärillä kuin mikäkin laiskiainen, kruisaili ohitse iso kumivene täynnä kamppailuani ihmetteleviä koskenlaskijoita. Terveisiä vaan heille ja anteeksi etten pystynyt vilkuttelemaan takaisin!

Tuntui että tuo jokivarren reitti jatkui jatkumistaan, eikä tuntikausien puurtaminen edistänyt matkaa laisinkaan. Kilometritolppia sai odottaa kauemmin kuin kertaakaan aikaisemmin, ja huumorin loppuminen kävi lähellä. Juumaan olisi vain muutama kilometri, sieltä pääsisi bussilla tai taksilla autolle ja hotelliin. Vielä samana iltana.

Vaan semmoinen kepulipeli ei kuulu tapoihin. Karhunkierrokselle oli lähdetty ja se vietäisiin loppuun ellei ruumiinosia alkaisi irtoilemaan. Kun kivikossa ja juurakossa rimpuilu vihdoin loppui reitin yhdistyessä huomattavasti helppokulkuisempaan Pieneen Karhunkierrokseen ja osui Harrisuvannon tulipaikalle, en epäröinyt hetkeäkään heittäytyessäni penkille pitkäkseen.

Siinä sitä taas tuumailtiin, että onko tässä touhussa mitään järkeä.

*Portaat johdattivat kulkijan Pienen Karhunkierroksen urille*

Paussi ja sokeritankkaus piristivät mukavasti, enää oli jäljellä viimeinen puserrus Harrisuvannolta Siilastuvalle. Kestävöityä, tasaista reittiä kulkeminen sujui huomattavan sutjakkaasti aiempaan verrattuna, siitäkin huolimatta että kulku tässä vaiheessa alkuiltaa oli jo aikamoista könkkäämistä. Jyrkistä ylämäistä ja rappusista saatiin nauttia lähes Siilastuvalle asti, mutta vaarojen laelta avautuvat jokimaisemat helpottivat motivaation ylläpitämistä.

Lopulta, päivän käännyttyä jo tukevasti illan puolelle, odotti pienen jokilampareen rannalla Siilastupa leiripaikkoineen. Ja jos pelkkä perille pääseminen tuntui hyvältä, nousivat fiilikset ihan uusiin lukemiin kun jo paljon aikaisemmin perille selvinnyt Lauri kertoi pitäneensä minulle paikkaa ja riensi auttamaan leirin pystytyksessä. Väsyneenä ja koko päivän taistelleena ei liikuttuminen ollut kaukana, kun pykäsin telttani varsinaiselle maisemapaikalle. Harvemmin sitä yöpaikan ”ikkunasta” saa katsella suoraan vesiputoukselle.

Pitkä ja raskas päivä tekivät tehtävänsä, ja makuupussi kutsuikin hyvin pian iltaruuan ja pienen pulahduksen jälkeen.