AnnaViime kesän piti olla täysin pyhitetty Urho Kekkosen kansallispuistossa seikkailemiselle, tukikohta nimeltä Lulla sijaitsee kuitenkin aivan puiston rajan tuntumassa. Vaan aikataulut heittivät jälleen kerran häränpyllyä ja oli päätettävä toteuttaako alkuperäinen suunnitelma typistettynä tai kelloa vastaan kiirehtien, vaiko keksiä lennosta jonkin sortin plan B. Kovin kauaa ei tutkimustyötä tarvinnutkaan tehdä kun kohdalle sattui passeli reitti, joka kaiken kukkuraksi johdattaisi uuden kansallispuiston alueille. Haa! Lemmenjoen kansallispuisto, Kultareitti, neljä päivää ja kolme yötä. Niistä oli tehty kesäloman viimeinen viikko.
Ajomatkaa Saariselän keskustasta Njurkulahden parkkipaikalle kertyy n. 80km tai reilun tunnin verran, eli ei turhan pahasti näin pohjoisen mittapuulla. Samaan syssyyn sain dumpattua miehen Ivalon lentokentälle ja kotimatkalle. Kesäisillä bensan hinnoilla kaikki turha ajelu aiheutti pientä, ikävää kiristystä hermossa ja kukkaronnyöreissä, joten tällainen äidiltä opittu vie-mennessäs-tuo-tullessas-mentaliteetti toimi tähän kohtaan oikeinkin passelisti.
Parkkiksella piisasi tilaa, vaikka oli siellä kyllä autojakin. Myös lämmintä oli reilut 20 astetta, mutta eipä siinä auttanut kuin heilauttaa rinkka niskaan ja lähteä taipaleelle. Hetken aikaa jouduttiin kulkemaan kansallispuiston rajalla hakkuuaukean laitaa, mutta Lemmenjoen varteen erkauduttaessa olikin edessä hautautuminen yhteen Euroopan suurimmista ja vanhimmista koskemattomina säilyneistä mäntymetsistä.
Alkumatka kulki samaa polkua reilun 4km mittaisen Njurkulahden luontopolun kanssa, ennen erkanemistaan pidemmille reiteille. Jo alkuvaiheessa noustiin jokivartta seurailevan harjun päälle, eikä mielleyhtymistä viime kesän vaellukselle Karhunkierrokseen voinut välttyä. Harjut, jokimaisemat ja mäntymetsät toivat vahvasti mieleen Oulangan maisemat, ilman kuohuvia koskia ja tiukkaa kiemurtelua tosin.
Ensimmäisen yön etappi odotti Härkäjärvellä, reilut 12km Njurkulahdesta. Valittavana oli kaksi reittivaihtoehtoa; joen pohjois- tai etelärantaa myöten. Itse valitsin tällä kertaa menomatkalle etelärannan, jolloin ylityksen aika koitti vasta juuri ennen majapaikkaan saapumista. Hiippailin Härkäkosken vesilossille metsän siimeksistä niin hissukseen, että näin parhaaksi kailottaa tervehdykset jo hyvän matkan päästä etten säikäyttäisi keskittyneesti lossin kimpussa askaroivia metsähallituksen miekkosia. Joen törmälle ehtiessä selvisikin, että käynnissä oli huoltotyö ja lossi olisi pois käytöstä sen aikaa mitä sen huoltamisessa kestäisi. Tämä selvä.
Mukavat ukkelit kuitenkin tarjoutuivat viemään minut omalla moottoriveneellään Härkäjärven laiturille, jotta koko ilta ei menisi odotellessa. Varmasti heillekin mukavampi jatkaa huoltotöitään kaikessa rauhassa ilman niskassa kuumottavia ja edistymisen merkkejä kyttääviä silmiä. Parissa minuutissa paatissa istuikin iloinen veronmaksaja, joka sai hurukyytiä jokiveneessä ihan noin vaan!
Härkäjärvellä on tupa, joka on ainoastaan vuokrakäytössä. Puuliiteriin, huussiin ja tulipaikoille on pääsy sitten kaikilla kulkijoilla. Ilta oli todella tuulinen ja lämpimän päivän nostattama hiki tuntui ikävän tahmealta iholla. Siksi riemu ja kiitollisuus olikin melkoinen, kun tuvan vuokranneen jyväskyläläisen pariskunnan naishenkilö tuli teltalle asti kysymään haluaisinko käydä saunassa. Se kun oli vielä lämpimänä ja he olivat tarpeekseen löylytelleet.
Oman elämänsä sauna-Timo, eli allekirjoittanut, ei montaa hetkeä miettinyt ennen tarjouksen vastaanottamista. Ja hyvä niin, sillä kyllä taas tarjoiltiin sellaista saunaelämystä jotta morjens. Lämmin, mutta tuulinen loppukesän ilta. Puusaunan pehmeät ja kosteat löylyt. Pulahdus vilpoisaan Lemmenjokeen, tuntureiden kylpiessä puolestaan ilta-auringossa. Nämä on niitä juttuja, mitkä jäävät mieleen ja tekevät vaeltamisesta upeaa hommaa. Ihmisten solidaarisuus toisiaan kohtaan on ”sivistyksen” tavoittamattomissa aivan eri tasolla, eikä ikinä tiedä mitä päivät tuovat tullessaan.
Aamu valkeni ja matkan oli aika jatkua. Parin kilometrin tasaisen tamppaamisen jälkeen eteen avautuikin jo Ravadasjärven tupa kaikkine oheisrakennuksineen. Pitkäksi aikaa ei tähän ollut tarvetta pysähtyä, sillä marssi oli vasta aluillaan ja edessä odotti mielenkiintoisempaa nähtävää, Ravadasköngäs.
Ja hieno köngäs se olikin! Ravadaskönkäälle kulkee Njurgulahdesta myös venekyyti, jonka avulla putousta on mahdollista tulla pällistelemään päiväseltään ilman turhaa tarpomista. Väittäisin silti, että enemmän tällaisista paikoista saa irti kun niiden eteen joutuu näkemään vaivaa. Ainakin näin haluan itselleni uskotella, koska muuten sitä joutuisi myöntämään olevansa hölmöläinen kun helpommallakin olisi mahdollista päästä.
Joka tapauksessa, takaisin Ravadaskönkääseen. Polkuja putouksen ympärillä kiemurtelee runsain määrin, mutta opastustaulut ohjeistavat pysymään ainoastaan merkityillä reiteillä erityisen kulumisherkän maaston vuoksi. Tätä ohjetta toki kunnioitinkin, vaikka se meinasikin sitä että ehkä kaikkein maukkaimmat näkymät putouksen yläjuoksulle jäivät hieman pimentoon, ainakin kameran kanssa siitä kulmasta oli mahdotonta saada kuvaa joka olisi tehnyt todellisuudelle oikeutta. Ehkä ihan hyvä niin, se maisema on minulla aivopoimujen väliin jemmattuna. Näyttävä luonnonvoima Ravadasköngäs oli kyllä alemmaltakin katseltuna, ja poluilla pysyessäkin sitä pääsi ihailemaan useammasta suunnasta.
Julmetun kuuma ja tuulinen keli jatkui tänäkin päivänä, myös maasto jatkui hyvin samanlaisena. Jokirantaa ja mäntyä, mäntyä, mäntyä… Askel nousi onneksi hieman edellispäivää paremmin, mutta muutamaan otteeseen kävi mielessä sekin vaihtoehto että Kultahaminasta pääsisi tarvittaessa veneellä takaisin mikäli homma alkaisi maistua liikaa puulta (todennäköisimmin männyltä).
Kultahaminaan saavuttaessa oli päätös tehty ja veneily saisi jäädä seuraavaan kertaan. Ei tänne mitään tultu nössöilemään! Pieni huili ja mukavan kotimatkan toivotukset muutamalle kanssaretkeilijälle, jonka jälkeen alkoi päivän viimeinen, muutaman kilometrin pinnistys Morgamojan leiripaikalle.
Morgamojalla odotti teltta- ja tulipaikkojen lisäksi autiotupa, vuokratupa, sekä vuokrasauna. Varausrakenteissa pitivät majaa jonkin sortin leirikoululaiset, ilmeisesti lukiolaisporukkaa sivukorvalla salakuunneltuna. Vaikka sakkia piisasi, oli leiripaikka yllättävän rauhallinen teltta-alueen sijaitessa eristyksissä jyrkän rinteen huipulla. Itsehän päädyin skippaamaan koko telttailun, sillä seuraavaksi yöksi luvattu kaatosade ei suuremmin houkutellut ja autiotuvan puolella oli vielä tilaa.
Täysin tavoistani poiketen ja itsenikin yllättäen heittäydyin juttusille tupaan pesiytyneen naiskolmikon kanssa ja jäin yöpymäänkin saman porukan kanssa. Tämä Lahdesta saapunut sekalainen seurakunta koostui niin kokeneemmasta, kuin aloittelevammastakin retkeilijästä joka oli ottanut tavakseen tehdä jonkun n. viikon mittaisen kimppareissun joka kesä. Edellisvuonna olivat seikkailleet Hossassa ja nyt Lemmenjoella, ensi kesäksi suosittelin heille lämpimästi itselle rakkaita UKK:n maisemia.
Kiitokset vaan osittain hysteeriseksikin käyneestä illasta Eppu, Nina ja Heli!
Reissun kolmas päivä valkeni sateisen yön jälkeen seesteisenä ja aurinkoisena, sekä hieman edellispäiviä viileämpänä. Ihanaa! Tästä muotoutuikin koko vaelluksen paras päivä.
Viileämpi sää helpotti kulkemista ja maisemissa oli huomattavasti enemmän vaihtelua; metsää, jokivartta ja AVOTUNTURIA! Likipitäen välittömästi Morgamojalta lähdettäessä reitti lähti kiipeämään ylöspäin ja lyhyen tunturikoivikkoisen osuuden jälkeen oli pakko vetää peräti pitkähihaista päälle, niin kylmänä puhalteli pohjoistuuli. Kultareitti haarautuu kahteen vaihtoehtoon vain parin kilometrin jälkeen; valita voi joko pidemmän, kultakaivausten ja legendaarisen Karhu-Korhosen kirjaston kautta kulkevan reitin taikka lyhyemmän, Gaskoaivia sivuavan reitin. Päädyin tällä kertaa lyhyempään vaihtoehtoon, sillä tiedossa olisi joka tapauksessa varsin pitkä päivä ja avotunturissa hilluminen houkutteli parin päivän metsäyliannostuksen jälkeen liian kovasti.
Lisämatkaa kertyikin ihan huomaamatta, koska päätin käydä huiputtamassa Gaskoaivin, jonka korkein huippu kohoaa n. 480m korkeuteen. Varsinaisen huipun löytyminen jäi vähän mysteeriksi ja sen uskon varaan, että joku viisaampi on tunturin laelta löytyneen kivikasan kasannut korkeimman kohdan merkiksi. Maisemat olivat kohdillaan jokaiseen ilmansuuntaan, etenkin pohjoisen laakeille avotuntureille.
Tunturinautiskelun jälkeen oli kuitenkin painuttava takaisin jokien ja mäntymetsien maailmaan, lounastauolle Mattit Ravadaksen päivätuvalle. Parin tunnin lounas virkisti jalat samalle tasolle pääkopan kanssa ja loppumatka Ravadasniemen kautta Ravadasjärvelle kulki vilauksessa.
Ilma oli viilentynyt huomattavasti ja illalla tuli hetkittäin jopa kylmä, villapaidasta ja ankarasta meksikonpadan tankkaamisesta huolimatta. En silti halunnut nukkua taas tuvassa, vaikka tilaa olisi ollut ruhtinaallisesti Ravadasjärven kahden tuvan kompleksissa. Liekö ilmoilla ollut yliväsymystä vai pelkästään matalat lämpötilat, mutta yö oli katkonainen toistuvan paleluun heräilyn ja vaatekerrosten lisäämisen takia.
Viimeistä aamua en varsinaisesti odottanut, sillä tiedossa oli koko loppumatkan kestävä mäntymetsämarssi. Keli enteili lisäksi sadetta ja pientä suhrua tuli niskaan useamman kerran, vaikkei pilvipeite kunnon sateeksi missään vaiheessa ratkennutkaan. En tiedä olisiko ”paluumatkasta” saanut enemmän irti asennetta korjaamalla (todennäköisesti), mutta aikamoiseksi paahtamiseksi homma lipsahti. Hoidetaan nyt nämä vikat kilsat alta pois niin päästään kotiin saunaan ja sitä rataa.
Positiivisina juttuina mieleen jäivät erityisesti näkymä Joenkieliselle Härkäjärven luoteisrannalta, uimaan kutsuvat hiekkasärkät ja Searitnivan päivätuvan lounas (taas meni vahingossa pari tuntia) ja kesyt kuukkelit.
Lopullisena tuomiona Kultareitistä sanoisin, että reitti itsessään on hieno ja maisemiltaan monipuolinen, mutta jos tänne palaan niin oikaisen siirtymät Kultahaminaan tai Ravadasjärvelle kyllä suosiolla jokiveneellä. Ja käyn sitten siellä Korhosen kirjastolla. Ja sen Joenkielisenkin voisi huiputtaa, vaikka vain päiväretkenä Njurkulahdesta käsin.
