AnnaAiemmin syksyllä, oikeammin jo loopukesän puolella, asetin tavoitteekseni venyttää yöretkeilykautta viime vuotta pidemmälle. Silloin viimeinen telttailureissu suuntautui Nuuksion Saarilammen rannalle syyskuun loppumetreillä. Tänä vuonna tähtäimessä olikin yöpyä ulkosalla vielä lokakuun puolella, mutta koko kuukausi hurahti niin nopeasti ohi ja aikataulullisesti potentiaalisten viikonloppujen aikaan podin syysflunssaa. Luovuttaminen ja teltan pakkaaminen talviunille koki täyskäännöksen, kun eteen tupsahti viikonloppu ja täysin epämarraskuisen lämmintä säätä enteilevät perjantai ja lautantai. Kun yölämpötilatkin lupailivat pysyvänsä lähellä 10 astetta, oli päätös helppo tehdä. Kuinka monta tällaista mahdollisuutta vastaan vielä osuisi, jolloin kaikki palaset tuntuvat loksahtavan kohdalleen? Työpäivän jälkeen pakkasinkin rinkan ja hyppäsin pitkästä aikaa paikallisliikenteen bussin kyytiin kohteena Sipoonkorpi.
HSL:n linja 785K kuljetti retkuilijan reilussa tunteroisessa Sipoonkorven pohjoislaidalle, Länsitien risteykseen. Patikoitavaa Ängesbölen leiripaikalle kertyi pysäkiltä pari hassua kilometriä, joiden taittaminen sujui otsalampun valossa oikeinkin sutjakasti. Pimeää kyllä riitti, katuvalot jäivät isommalle tielle ja sen kadottua näkyvistä ei valonlähteitä tähtien ja muutaman omakotitalon pihavalojen lisäksi ollutkaan. Jotain kehitystä pimeän sietämisessä on selvästi tapahtunut, sillä itsekseen kulkeminen säkkipimeässä ei saanut aikaan samanlaista panikointia ja joka rapsahdusta säpsähtelevää olotilaa. Kun oireita alkoi ilmaantua, riitti muutama syvä hengitys ja asian järkeily. Hyvä minä!
Byabäckenin parkkipaikalla oli kokonaista kolme autoa, joista ainakin yksi vaikutti olevan siellä säännöllisessä säilössä ennemmin kuin retkeilypelinä. Ruuhkaa ei siis tämän perusteella ollut odotettavissa, vaikka olinkin varautunut siihen että selkeä ja lämmin ilma houkuttelisi muitakin yöpymishommiin. Ja toden totta, paikalle päästyäni kohtasin ensimmäisellä tulipaikalla venäläisen pariskunnan koirineen, sekä omassa rauhassaan hieman syrjemmällä touhuilevan riippumattoilijan. Tällainen omissa oloissaan hissukseen viihtyvä seura kelpasi vallan mainiosti.
Teltalle löytyi hyvä ja tasainen paikka pimeässäkin ja leirin pystytettyäni hiippailin toiselle tulipaikalle iltapalahommiin. Siellä olikin iloisena yllätyksenä ilmeisesti riippumattoilijan jäljiltä kytevä hiillos, joka syttyi täyteen roihuun heti kun sinne pari kalikkaa viskasi sekaan. Kun tulet oli saatu näin mukavasti heräteltyä, ei otsalamppua enää tarvittu ja saatoin nauttia kaikessa rauhassa nuotion loimotuksesta, ympärillä leviävästä säkkipimeästä ja yläpuolella mäntyjen välistä pilkottavasta tähtitaivaasta.
Mausteinen curry lämmitti mukavasti sisältäkäsin, vaikkei ulkonakaan kylmä ollut. Puhelimen lämpömittari väitti lämpötilan olevan +8 asteen tuntumassa, mutta jatkoa ajatellen taidan kyllä hankkia ihan perinteisen lämpömittarin osaksi reissuvarustusta. Eipä sillä tiedolla suuria tee kun varustusta ei kesken reissun noin vaan lisätä tai vähennetä, mutta on se jollain tasolla kiinnostavaa. Kai.
Hetken aikaa jaksoin vielä lueskella mukaan ottamaani kirjaa, mutta iltakymmeneltä alkoi raikkaan ilman, täyden mahan, pimeyden ja pitkän työviikon yhdistelmä painaa liikaa ja kävin suosiolla unille. Yö sujuikin pääosin oikein mukavasti, aamuyöllä jouduin hieman kääntelemään ja vääntelemään asentoa vilun yllättäessä, mutta lopulta uni maittoi aina yhdeksään asti.
Aamutoimet sujuivat kerrankin varsin ripeästi (ainakin jollain mittakaavalla), ja olin valmis lähtemään liikkeelle yhdentoista aikoihin. Ensin pieni koukkaus Bergströmin torpalle ja vesipullon täydennys kaivon avustuksella, jonka jälkeen päästiinkin jännän äärelle. Tähtäimessä oli Kuusijärvi, johon myös edellinen Sipoonkorven reissuni päättyi. Silloin lähestymissuunta oli etelästä, nyt pohjoisesta. Tällä kertaa apuna ei myöskään olisi merkittyjä reittejä, vaan matkaa tulisi taittaa ihan omin neuvoin aina Bisajärvelle asti.
Alkumatka sujui mallikkaasti ja meno oli mitä nautinnollisinta. Aurinko paistoi, poluilla ei liikkunut ketään muita ja ympäristö oli ihanaa vanhaa metsää. Olen melko varma, että onnistuin bongaamaan Sipoonkorven tunnuseläimen, huuhkajan pyrstösulat erään kallion laella kasvavassa männikössä. Jotain todella isoa ja vaalean ruskeaa lehahti lentoon parin kymmenen metrin päässä ja katosi puuston suojiin ohi kulkiessani. Ilman parempaa tietoa julistan tämän havainnon huuhkajaksi.
Metsän rauhallisuus yllätti erittäin positiivisesti. Näille merkitsemättömillä poluilla ei montaakaan vastaantulijaa kohdalle sattunut, vaikka sää oli kuin morsian. Sipoonkorpi etenkin sen pohjoisosien osalta saakin ehdottoman vahvan suosituksen kaltaisilleni sosiaalisesti rajoittuneille tyypeille, jotka arvostavat mahdollisuutta omaan rauhaan ja tilaan myös pk-seudun välittömässä läheisyydessä.
Polkuja kulki metsässä ristiin rastiin, ja välillä sai olla tarkkana siitä mihin suuntaan risteyksistä kääntyi. Lillhageniin saakka reitillä pysyminen oli suhteellisen helppoa ja tarkan sijainnin pystyi varmistamaan puhelimella Retkikartasta, mutta sen jälkeen alkoi etappi jonka varrella koettiin eksymistä ja löytymistä useampaankin otteeseen.
En edelleenkään tajua missä kohtaa harhauduin suunnitellulta reitiltä, mutta jossain Katronträsk -järven eteläpuolella se tapahtui. Aikomuksena oli käydä kurkistelemassa hiidenkirnua, mutta se jäi tällä kertaa näkemättä kun haahuilin pitkin polkuja sinne sun tänne.
Hiidenkirnujen sijaan löytyi onneksi muuta elämystä, kirkkaimpana tähtenä ja leuanloksauttajana jylhä Nuotiokallio. En tiedä miksi tai miten varjeltu salaisuus tämä paikka on, mutta vaikutti hieman omituiselle ettei näin vaikuttavasta paikasta ole osunut eteen pienintäkään mainintaa. Kyllä tämä nyt hiidenkirnuille veti vertoja ihan ehdottomasti!
Metsää kohti nojaileva, kymmeniä metrejä leveä kallioseinämä olisi voinut olla suoraan vaikka Ronja Ryövärintyttären tai muun metsäseikkailun maailmoista. Paikkaa oli selvästi fiilistelty aikojen saatossa useammallakin tavalla, ainakin tulistellen ja kalliokiipeillen. Se kumpi tuli ensin, nuotio vai nimi Nuotiokallio, jäi toistaiseksi arvailujen varaan.
Kun viimeisten umpimähkään, lähinnä auringon avulla suunnistettujen kilometrien jälkeen tupsahdin Bisajärven kautta Kuusijärvelle vievän reitin risteykseen, tiesi hyvin äkkiä saapuneensa merkitylle polulle. Ihmisiä vilisti molempiin suuntiin erilaisilla kokoonpanoilla ja erilaista vauhtia. Oli päiväkävelyllä olevia pariskuntia, maastopyöräilijöitä ja vinhaa vauhtia pinkovia polkujuoksijoita. Ja Bisajärven tulipaikalla se rysä vasta odottikin!
Evästelijöitä oli levittäytynyt laajalti pitkin taukopaikan kallioita ja tulipaikalle oli jatkuvaa jonoa. Olin ajatellut pitää tässä kunnon evästauon, mahdollisesti kahveineen päivineen, mutta ruuhka ja kuhina eivät houkutelleet kuin nopeaan huiliin. Pari riviä suklaata kitaan, iso hörppy vettä päälle ja polulle. Kuusijärvelle ja matkan päätepisteeseen ei ollut jäljellä kuin kolmisen kilometriä kuljettavaa, sen verran jaksaisi vähemmälläkin tankkauksella.
Kun kansallispuiston alue alkoi jäädä taakse ja Kuusijärven rannat ja rakennukset ilmaantuivat näköpiiriin, oli taivalta kertynyt jo hyvän matkaa yli 10 kilometriä. Lepotauko (ja kahvi!) tulivatkin ihan tarpeeseen. Tunnin välein kulkeva bussi oli juuri ehtinyt mennä, joten ei ollut pienintäkään syytä olla hyödyntämättä Cafe Kuusijärven palveluita. Kahvi ja munkki hävisivät kitusiin vilauksessa ja aikaa jäi vielä rantamaisemien ihailulle.
Reissun ajoitus oli kaikin puolin täydellinen alusta loppuun. Lämmin yö mahdollisti hyvät unet, aurinkoisessa syyssäässä kulkeminen oli yhtä juhlaa ja poistuminen betonihelvettiin koitti sopivasti illan päivän hämärtyessä.
Ja mitä tällä kertaa opimme? Ensinnäkin, marraskuu on aivan hyvä ulkoilukuukausi vaikka sen ankeudesta jaksetaan jurputtaa vuodesta toiseen. Toisekseen, kartta on hyvä olla mukana myös lyhyemmillä hortoiluilla. Kolmanneksi, näin turvallisissa puitteissa on ihan ok eksyä! Silloin voi löytää jotain odottamattoman siistiä ja saa aivosoluille jotain ristikkojakin piinaavampaa pohdittavaa.
Kiitos taas Sipoonkorpi, oot kiva!
