AnnaTiilikkajärven kansallispuisto, tuo pieni kohde Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla on ollut kiikarissa jo useamman vuoden ajan, mutta jäänyt käymättä olosuhteiden ja vaihtelevien tilanteiden paineessa. Tämän vuoden kesälomaretken halusin kuitenkin startata vähän rauhallisemmalla ja vähemmän aikataulupainetta sisältävällä tyylillä. Aikaa Saariselälle kulkemiseen oli varattuna kaikkiaan kolme päivää, jotka voisin kuluttaa matkalla ihan kelien, huvituksen ja mielihalujen mukaan.
Perjantaina 2.6. kun työt oli saatu pakettiin, lomavastaaja laitettu päälle ja työpuhelimesta virta pois, auto oli vilauksessa pakattu ja valmiina seikkailuun. Ensimmäisen yön kohdetta arvoin Tiilikkajärven ja Hiidenportin välillä, näistä molemmat olisivat sopivan ajomatkan päässä ja yhden yön ja päivän retkellä tutkittavissa. Tällä kertaa voiton vei Tiilikkajärvi, ihan vaan sillä perusteella että tuumailin puhutteliko siinä hetkessä enemmän rahat vai kolmipyörä järvimaisema vai metsärotkot.
Rauhan rannat aukeavat kansallispuiston ytimessä. Puiston upein hiekkaranta on Venäjänhiekka, jonka nimi ei ole sattuma: Täyssinän rauhan (vuonna 1595) rajanvedosta jäi Tiilikkajärveen muistoksi kivi, johon on hakattu Ruotsin ja Venäjän merkkeinä kruunu ja risti. Tiilikkajärven hiekkarannoilla, harjuilla, tuoksuvilla tupasvillaisilla soilla ja metsien huminassa voit tuntea luonnon väkevän vaikutuksen.
Luontoon.fi
Yhden pysähdyksen taktiikalla (kiitos Kuopion Prisma ja Hesburger!) maha ja eväsvalikoima oli täydennetty ja perille Pohjoisniemen parkkipaikalle saavuin alkuillasta joskus seitsemän ja kahdeksan välimailla. Muutama auto siellä oli jo ennestään, kaksi henkilöautoa ja kaksi saksalaista matkailuautoa asukkaineen. Vaelluskengät jalkaan, rinkka selkään ja tihkusateessa kohti Venäjänhiekkaa.
Säiden osalta onni oli matkassa, sillä ensimmäisen kymmenen minuutin kävelyn jälkeen sade lakkasi ja pilvipeite alkoi rakoilemaan. Matkaa saikin tehdä mitä parhaassa kelissä, ilman ollessa viileä ja raikas ja ilta-auringon värjätessä maisemaa ja pilviä jatkuvasti eri sävyihin.
Uusissa kohteissa tunnustelen etenkin alkuvaiheessa hyvin tarkasti paikan tunnelmaa. Joskus se on neutraali, joskus varautunut, joskus vastaanottavainen. Tiilikkajärvi oli ehdottomasti jälkimmäistä. Heti ensimmäisistä askeleista lähtien olo oli jollain tapaa todella tervetullut, rento ja turvallinen. Usein mielikuvitus lähtee laukkaamaan metsäosuuksilla aivan holtittomasti, etenkin jos takana on pitkä päivä ja väsymystä ilmassa. Täällä sekään ei koitunut ongelmaksi, vaan askel kulki joutuisasti niin rantaa, metsää, kuin suon ylittäviä pitkospuitakin.
Alkutaipale Pohjoisniemestä Koirakivelle oli helppokulkuista ja mukavan vaihtelevaa maastoa. Järvi oli jatkuvasti lähellä, vaikka pariin otteeseen polku koukkasikin syvemmältä metsän siimeksestä. Matkan varrella keskellä järveä piti vahtia yli neljäsataa vuotta vanha Täyssinän rauhan rajakivi, joka aikanaan merkitsi Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa. Kovin hyvin (tai rehellisesti sanottuna juuri lainkaan) tuota kiveä kaiverruksineen ei maalta käsin kyennyt ihmettelemään, siihen olisi vaadittu venettä, kanoottia tai muuta kelluvaa kulkupeliä.
Sen sijaan elämyksiä tarjosi vimmatusta hännällään vettä läiskivä majava, jonka iltatoimet nähtävästi onnistuin keskeyttämään ohikulkumatkalla. Tästä kimpaantuneena näkyi järvenselällä ympyrää uiva yksilö, joka nostatti tasaisin väliajoin ilmoille korkeat pärskeet yrittäessään tehdä selväksi että nämä rantatontit olivat jo varattuja.
Tiilikkajärvellä on rajapaikan lisäksi nähtävillä myös asutushistoriaa. Pian Koirakiven tulipaikan jälkeen matkan varrelle osui Tiilikanautio, vanha tila jossa vakituinen asutus lakkasi 1800-luvun alkupuolella ja jatkui epäsäännöllisenä taas 20-luvulta alkaen. Pihapiiristä löytyi avoimen tuvan lisäksi riihi, aitta ja sauna.
Tiilikanaution jälkeen harpattiin ajassa eteenpäin 40-luvulle reitin kulkiessa vuonna 1946 rakennetun Uiton kämpän pihapiirin läpi. Uiton kämppä on edelleen käyttökunnossa ja palvelee vuokratupana, joten sen sisälle ei ilman avaimia ollut mitään asiaa. Hienot puitteet näkyi kyllä olevan ihan ulkosallakin.
Kymmenen jälkeen saavutin viimein yöpaikkani – Venäjänhiekan telttailualueen. Venäjänhiekasta olin lukenut ja nähnyt kuvia paljon jo etukäteen, mutta kyllä se silti onnistui tekemään vaikutuksen. Pitkä ja leveä sileähiekkainen hiekkaranta, jonka takana seisoi korkea harju täynnä avaraa mäntykangasta. Keskikesällä täällä voisi viettää ainakin kokonaisen viikonlopun uiden ja vaikka riippumatossa pötkötellen.
Paikalla oli yllättävän paljon telttaseurueita, suurin osa oli varmaankin tullut puiston eteläpäästä Sammakkotammelta. Sain kuitenkin pienen tuubitelttani hienolle näköalapaikalle pienen kumpareen päälle, siinä kelpasi ihailla taivaan värejä iltapalaa keitellessä.
Jos ilta oli ollut yhtä maiseman ja valon riemua, oli aamulla vastassa huomattavasti vähemmän päräyttelevää keliä. Taivas oli vetäytynyt yön aikana paksuun pilvipeitteeseen ja puuskainen pohjoistuuli rohkaisi pitämään takin visusti niskassa koko päivän. Heräsin täysin poikkeuksellisesti jo hieman kuuden jälkeen ja päätin hyödyntää tämän aamuvirkkuisuuden hetken nousemalla samoin tein ylös ja pistämällä leirin kasaan. Olin liikkeellä ennen kuin yhdessäkään toisessa telttakunnassa näkyi pienintäkään elonmerkkiä ja tuntui hyvältä saada pitää koko ympäröivä maailma ihan vaan itsellään.
Alkumatka pitkin Kalmoniemeä oli hauska! Venäjänhiekalta lähdettäessä saatiin ensin veri kiertämään kiipeämällä harjun laelle, josta polku lähti sitten hiljakseen laskeutumaan pitkin alati kapenevaa niemeä aina sen nokkaan saakka.
Viimeistään ylityspaikalle päästessä kiitin sitä, että olin hereillä ja liikkeellä huomattavasti aiemmin kuin kukaan muu. Veneiden, pelastusliivien, vinssien ja kuormaliinojen kanssa pähkäillessä meni hyvä tovi ennen kuin airoilla päästiin tekemään ensimmäistäkään vetoa. Kun olin saanut vene ykkösen vesille, soutanut sen vastarannalle, saanut vene kakkosen vesille, kiinnittänyt sen hinattavaksi, soutanut takaisin lähtörannalle, vinssannut vene kakkosen rantaan, soutanut vene ykkösen vastarannalle ja vinssannut sen lähtötelineisiin, heitin rinkan selkään ja aloin paikantaa vaellussauvaa. Ei näy eikä kuulu.
Kunnes tajusin, että sehän jäi vene kakkosen perään. Sen veneen, joka oli vastarannalla. Siinä kohtaa kävin aivot sauhuten itseni kanssa debattia siitä, hylkäisinkö uskollisen Kepakon ja ostaisinko matkalla uuden vai lähtisinkö veivaamaan venerumbaa uudestaan. Liuta kirosanoja ilmoille, rinkka maahan, vene vesille, soutua vastarannalle, Kepakko kyytiin, soutua takaisin, veneen vinssausta, rinkka selkään, Kepakko käteen ja jupisten liikkeelle.
Matkaa Kalmoniemen ja Pohjoisniemen välisen veneseikkailun (vai sekoilun?) jälkeen takaisin autolle ei ollut kolmea kilometriäkään. Matkan varrella olisi ollut pieni, vain 2 henkilöä mahduttava Kosevan autiotupa joka olisi ollut kiva käydä kurkkaamassa. Koska kello kuitenkin oli vielä tässäkin vaiheessa varsin vähän, en tohtinut lähteä häiritsemään mahdollisia aamutoimiaan hoitavia kanssaretkeilijöitä vaan suuntasin suoraan kohti päätepistettä.
Kosevan jälkeen polku leveni varsinaiseksi valtatieksi, jota olisi mahtunut kulkemaan useampi ihminen rinnakkain. Koseva taitaa olla varsin suosittu päiväretkikohde, johon on helppo pistäytyä vaikka matkailuautosta käsin.
Kymmenen jälkeen aamusta olin takaisin autolla ja kävin aamupesulla järven rannasta löytyvällä laiturilla. Kesäloma oli saatu käyntiin mukavasti ja reissun päällä arki unohtui äkkiä. Tiilikkajärveltä matka jatkui ensin Kuhmoon ja Kaesan Kotileipomoon brunssille, siitä sitten kohti pohjoista ja seuraavan yön majapaikkaan Posiolle. Matkalla kävin hakemassa ensimaistiaiset Riisitunturin kansallispuistosta, mutta siitä lisää toisella kertaa.
