AnnaKesäloman kohdalla ei tänä vuonna osuttu ihan nappiin, mutta joskus sitä osaa olla sillä viisiin fiksu, että osaa ajoittaa reissunsa just eikä melkein. Tällainen tapaus sattui toukokuun puolivälissä, kun viime vuodelta säästynyt yksinäinen lomapäivä yhdistettynä Helatorstaihin mahdollisti pitkän viikonlopun viettämisen samoiluhommissa. Helteisenä torstaiaamuna navigaattoriin iskettiinkin kohteeksi Isojärven kansallispuisto, ja paikalle päästiin hyvissä ajoin iltapäivästä. Vähemmän yllättäen muutama muukin ihminen oli saanut päähänsä suunnata luonnon helmaan arkipyhää viettämään ja Heretyn parkkipaikka oli ääriään myöten täynnä. Tien varteen kuitenkin mahtui mukavasti ilman suurempia ongelmia, joten vaihtoehtoisten lähtöpisteiden miettimiselle ei ollut tarvetta.
Isojärven maisemat vievät sinut aikamatkalle kauas menneisyyteen. Miljoonia vuosia vanhojen rotkolaaksojen lomaan rakennetut kämpät ja jätkien käsin tasoittamat polkupyörätiet kuiskivat tarinoita puolen vuosisadan takaisilta savottamailta. Nyt, kun lentojätkät ovat lähteneet, puiston ahkerin metsuri ja tunnetuin asukas on salaperäinen majava.
Luontoon.fi
Tällä kerralla reissun pääfokus oli toimia lämmittelynä kesäkuun alussa siirtävää Karhunkierrosta varten, mutta tietysti tässä ohessa halusin päästä tutuiksi Isojärven olemuksen ja erityispiirteiden kanssa. Koska aikaa oli koko pitkä viikonloppu ja tavoitteena oli herätellä ruhoa rinkan alla pinnistelyyn, sekä opetella taukojen ja säännöllisen ruokailun siirtoa ajatuksen tasolta käytäntöön, reitti valikoitui sopivalta vaikuttavan matkan mukaan. Isojärvellä kulkee useita eri mittaisia rengasreittejä, joiden teemat pyörivät alueella vallinneen savottakulttuurin ympärillä. Kahdesta pisimmästä reitistä, Heretystä starttaavasta Savottapolusta ja Kaatvuoren parkkipaikalta alkavasta Jätkän polusta sai yhdistettyä mukavan 20km reissun, johon lisäsin vielä ylimääräisen parin kilometrin koukkauksen Huhtalan torpalla vierailua varten.
Heretyn kämppäkahvilassa tuli hörpättyä iltapäiväkahvit, täytettyä vesipullot ja tarkasteltua kartasta ensimmäisen etapin yksityiskohdat ennen polulle hyökkäämistä. Savottapolku kulki alkumatkan samaa reittiä Heretyn luontopolun ja Hevosenlenkin kanssa, mutta maasto muuttui varsin haastavaksi ja ”epäluontopolkumaiseksi” hyvin nopeasti. Polku oli kyllä leveä ja alkumatkasta kestävöity, mutta montaakaan sataa metriä ei tarvinnut tarpoa ennen kuin kivien ja juurakoiden varomiseen sai alkaa keskittymään ihan tosissaan.
Hiki puski päälle vauhdilla, vaikka reitti kulkikin metsän suojissa. Myös korkeuserojen määrä tuli äkkiä selväksi, kun kiemurteleva polku kuljetti vuoronperään ylös mäntykankaille ja kohta taas alas järvien ja lampien välillä lorisevien purojen äärelle. Heti luontopolusta erkaannuttuaan reitti tupsahti yllättäen metsäautotielle. Alkuun tasainen ja helposti edettävä maasto oli hyvinkin tervetullutta, mutta kaipuu koskemattomampaan maastoon palasi hyvin pian. Baanaa kuitenkin riitti hyvän matkaa, aina Hevosjärven rantaan saakka. Siellä eteen avautuikin sykähdyttävä näky lämpimässä auringonvalossa paistattelevalle järvelle.
Hevosjärven ominaisuuksia tulikin ihmeteltyä hyvän aikaa, sillä varsin kaukana rannoista töröttävät kelopuut aiheuttivat ensialkuun ihmetystä. Tovi jos toinenkin siinä meni tätä näkyä pällistellessä järven rantaa kulkiessa, ennen kuin aivoissa alkoi muotoutua syyn ja seurauksen aikaansaamia kokonaisuuksia. Hevosjärven pohjoispäässä oli laskujoki, tai lähinnä puro, Näköetäisyydellä sijaitsevaan Kuorejärveen. Vapaana eivät vedet kuitenkaan saaneet virrata, vaan tehokkaiden patoamistöiden ansiosta virtaus oli varsin vaatimaton järvien selvästä korkeuserosta huolimatta. Majavien aikaansaannosta oli siis Hevosjärven kohonnut pinta, jonka jalkoihin puuparat olivat aikojen saatossa jääneet.
Hevoslammen rantaa seuraileva reitti johdatti uomalle, josta vesi pyrki parhaansa mukaan laskemaan näköetäisyydellä olevaan Kuorejärveen. Paikallisten metsureiden omat suunnitelmat ja rakennelmat olivat kuitenkin tukkineet tämän puron tehokkaasti.
Patorakennelmien pällistelyn riittäessä polku sujahti takaisin metsän uumeniin, kovan myllerryksen vallassa olleeseen Latokuusikkoon. Kaatuneiden puiden, vattupensaiden ja heinikoiden seassa kiemurtelua ei onneksi kestänyt määräänsä enempää, vaan pian päästiin jälleen uuden majavamaiseman äärelle. Pienen Mutkalammin rannoilta oli kaadettu järeitä runkoja ja lampareen pinta oli Hevosjärven tavoin noussut hukuttamaan paikalla aikoinaan elellyttä puustoa.
Mutkalammi itsessään oli jännä paikka, kuin fantasiakirjasta tai kauhutarinasta keskelle Suomen metsiä ilmestynyt. Vesi haisi loppukevään lämmössä tunkkaiselle ja näytti liejuiselta ja harmaalta. Kuolleet puunrungot töröttivät keskemmällä lampea linnakkeena kohoavan majavanpesän ympärillä. Jos tästä sai kuumotuksia ihan keskellä päivää, en todellakaan olisi halunnut osua paikalle iltahämärässä.
Mutkalammilta Vahterjärvelle saatiin kulkea pääsosin mukavissa mänty- ja kuusimetsissä, välillä hämäriin notkoihin laskeutuen ja jälleen valoisille kallioille nousten. Haastavin osuus sattui eteen heti Mutkalammin jälkeen, kun ylitettävänä oli puro joka oli majavien työn tuloksena tulvinut railakkaasti yli äyräittensä ja luonut keskelle metsää ison, mutaisen ja hankalasti ilman kumisaappaita ylitettävän kosteikon. Jälleen sain laulaa ylistyslaulua ystävälleni Kepakolle, jolla askelpaikkoja tunnustellen ja josta tukea hakien pääsin etenemään kuivin jaloin.
Yöpaikan valinta oli mietityttänyt jo jonkin aikaa, kun Vahterjärvi tulipaikkoineen ja laavuineen alkoi lähestyä. Matka oli edennyt yllättävän hitaasti muutamista maastonkohdista, mutta lähinnä omasta kuhnimisesta johtuen ja rinkan paino alkoi tuntua selässä ja jaloissa. Isojärven kansallispuiston ytimessä sijaitseva Vahterjärvi olisikin ollut mitä mainioin ja kaunein leiripaikka, ellei sinne olisi osunut telttakunnittain muutakin sakkia jo tässä vaiheessa iltaa. Telttailijaa, riippumattoilijaa, laavumajoittujaa ja muuta sekalaista seurakuntaa oli levittäytynyt laajalle alalle eikä tämmöiseen rysään jääminen napostellut tippaakaan.
Yöpymissuunnitelmat kariutuivat Vahterjärven osalta kertaheitolla, mutta seuraavalle yöpaikalle Kalalahteen olisi vielä hyvin aikaa tarpoa. Päädyinkin pitämään tässä kohtaa vain nopean istumistauon ja tankkaamaan vettä ja pähkinäpatukkaa, joiden voimin jaksettaisiin viimeinen reilu 3km marssi.
Alkumatka lähtikin rullaamaan oikein mukavasti, polun kulkiessa kallioilla ja kapean harjanteen selällä. Vaikeusaste lähti kuitenkin kohoamaan pikkuhiljaa, kun reitti kuljetti monoja ensin ylös, sitten alas, sitten taas jyrkästi ylös, ja jyrkemmin alas. Isojärven alkaessa vilahdella puiden rakosista odotin, että kulku tasaantuisi ja seuraisi järven rantaa kiltisti samalla korkeuskäyrällä pysytellen.
Ehei, jyrkähköä rantapengertä saatiin veivata vertikaalisena siksakkina juurakoihin ja edellisen syksyn maatumatta jääneisiin lehtiin liukastellen lähes perille saakka. Pitkä päivä ja väsymys tekivät tehtävänsä ja viimeisillä kilometreillä metsästä saattoi kuulua jupinaa ja sadattelua mahdollisille ohi kulkeville veneilijöille.
Yksin ei tarvitsisi tälläkään leiripaikalla olla, sen paljastivat lahden yli kaikuvat äänet jo hyvissä ajoin. Kalalahti oli kuitenkin mukavan metsäinen ja mäkinen, jotta oman privaatin telttapaikan löytäminen ei tuottanut suuremmin vaikeuksia. Olin jo etukäteen haaveillut rantatontista, ja voi pojat millaisen yöpaikan onnistuin itselleni valtaamaan!
Vain muutama metri matkaa rantatörmälle, näkösuojaa antavaa pusikkoa sivuilla ja takana, ja laiturin virkaa toimittava kivi, jolta käsin hoituivat hammaspesut ja kengissä hautuneiden varpaiden palauttava huljuttelu.
Ilta oli lämmin ja aurinkoinen, iltaruoka valmistui kattilassa sillä aikaa kun kasasin teltan ja laitoin makuupaikan kuntoon ja järveltä kantautui lokkien ja sorsien kaakatusta. Vaikka nuotiopaikalta kantautui puhetta, oli tunnelma mukavan rauhallinen ja raukea, sellainen mitä hellepäivän päätteeksi tuppaa olemaan. Aika kului huomaamatta tyynen järven alati muuttuvaa värimaailmaa katsellessa, eikä nukkumaan olisi malttanut käydä millään. Auringon laskettua alkoi lämpötila kuitenkin selvästi pudota, eikä makuupussiin mönkiminen tuntunutkaan enää yhtään huonolta ajatukselta. Jonkin aikaa tuli silti vielä katseltua maisemia ja kuunneltua alkukesän illan ääniä. Itikatkaan eivät olleet vielä Isojärvellä heränneet, joten teltan ovea saattoi huoletta pitää sepposen selällään aina nukkumaanmenoon asti.
Yö meni mukavasti, vaikka erinäisten lintujen mekastus herättikin pariin otteeseen. Iltavirkkua osastoa edustivat lokit, sorsat, joutsenet ja lukuisat metsän pikkulinnut. Yöllä puolestaan järven selkää kiiri voimakas huhuilu, mutta äänen lähde on säilynyt mysteerinä. Heti päivän valjetessa aamuyön tunteina aloittivat pikkulinnut jälleen mekastuksensa, ja aamufanfaareja tarjosivat (oletettavasti) läheisellä suolla yöpyneet kurjet.
Olinkin kaiken tämän hässäkän keskellä hereillä ja täydessä touhussa huomattavasti aikaisemmin kuin yleensä. Kello ei ollut vielä seitsemää, kun ryömin teltasta ulos ja liikkeellä oltiin kahdeksaan mennessä. Laavulla näytti olevan pari unisen näköistä riippumattoilijaa kahvinkeitossa, mutta muuten Kalalahden taukopaikka oli vielä hiljainen. Edellisen päivän hikiset muistot tuoreena mielessä ei aamun raikkaudessa tarpominen vaikuttanut yhtään hullummalta. Päivän ensimmäinen kohde oli Huhtalan torppa, jonne ei Kalalahdesta ollut matkaa kuin nelisen kilometriä.
Aamun raikkaudessa sitä hyökättiin polulle, joka osoittautuikin ihan oikeaksi tieksi. Kapea ja pusikoitunut, mutta patikoijalle oikein passeli metsäautotie oli tervetullut aloitus päivälle edellisen illan koitosten jäljiltä ja tasaista väylää tampatessa jäsenet alkoivat hiljalleen vetristyä. Mitään maisemallista riemukulkua ei matka Kalalahdesta Kaatvuoren pysäköintialueelle kyllä ollut, tavan suomalaista metsää molemmin puolin tietä ja sillä sipuli.
Parkkipaikalta Huhtalan museoidulle torpalle oli matkaa vajaan kilometrin verran. Pistoreitille olisi ihan turha retuuttaa rinkkaa mukana, joten jemmasin sen metsikköön ja lähdin keventynein kantamuksin harppomaan torpalle vievää tietä.
Rakastan vanhoja perinnemaisemia, rakennuksia ja elävää historiaa. Huhtala ei tässä tehnyt minkäänlaista poikkeusta, vaan hortoilin sen pihapiirissä pitkän tovin rakennuksia ihaillen ja ikkunoista sisään kurkistellen kuin mikäkin tonttu. Torppaa ympäröivät pellot oli aidattu sähkölangoin ja niillä laidunnettiin ilmeisesti lampaita, mutta yhtäkään ei osunut silmään. Ehkä maisemanhoitajat eivät vielä olleet aloittaneet kesätöitään.
Kun olin imenyt itseeni tarpeeksi Huhtalan tunnelmaa ja alati lämpiävää aamuaurinkoa, kipaisin takaisin rinkkani luokse ja jatkoin matkaa Majavapolkua pitkin kohti Herettyä. Maisemat eivät koko Majavapolun aikana juuri alkua mielenkiintoisemmiksi muuttuneet, vaikka osan matkaa kuljettiinkin puron vartta jossa majavat olivat operoineet. Omaan silmään hienoin maisemapaikka osuikin siihen kohtaan, kun Majavapolku ja Jätkän polku kohtasivat ja oma kulkuni jatkui jälkimmäistä pitkin. Soistunut jokiuoma laittoi mielikuvituksen liikkeelle, täälläkö aamuyöstä elämöineet kurjet pitivät majaansa?
Kurkia, tai muutakaan eläimistöä ei missään näkynyt ja näkyvyys heikkeni entisestään matkan jatkuessa metsään. Tässä metsässä oli jotain erityisen viehättävää, tai ehkä mieliala oli korkealla muuten vaan kauniin sään, hyvien yöunien ja muiden tekijöiden ansiosta. Ylä- ja alamäkeä piisasi tälläkin etapilla, ja koin sympatiaa niitä tukkijätkiä kohtaan jotka samoja reittejä olivat aikojen saatossa saaneet tallata ihan työkseen.
Lisää menneisyyden tunnelmointia oli edessä, kun lounasaikaan selvitin tieni Lortikan kämpälle, entiseen tukkimiesten tukikohtaan. Nykyään vuokratuvan virkaa toimittava, vuonna 1956 rakennettu kämppä oli parhaillaan massiivisen remontin kourissa, joten ihan autenttisen fiilistelyn makuun ei päästy. Upeaa kuitenkin, että tällaisia paikkoja entisöidään ja pidetään pystyssä muistuttamasta siitä millaista oli elämä ennen metsäkoneita ja avohakkuita.
Saman lammen etelärannalla oli tulipaikka, johon perustin tukikohdan lounastamista varten. Yläisestä Lortikasta juoksi Aliselle Lortikalle pieni puro, josta saatiin kätevästi ruoka- ja kahvivedet. Lounasseuraksi osui tällä kertaa turkulainen jamppa, jonka kanssa reissukokemuksia vaihdellen aika kului rattoisasti pienestä tihkusadekuurosta huolimatta.
Viimeisen ruokatauon jälkeen viimeiset kilometrit kuljettiin kirjaimellisesti pitkin historiaa, sillä Jätkän polun Lortikan ja Heretyn välinen osuus oli entinen polkupyörätie, jonka metsätyömiehet muinoin tasoittivat lapiotyönä.
Lounastauon aikana harmaaksi muuttunut keli ei osoittanut kirkastumisen merkkejä ja hetki ennen Kannussalmen taukopaikalle saapumista satunnainen tihku voimistuikin sateeksi. Kannussalmella tulikin pidettyä vielä hieman taukoa sateen hellittämistä odotellessa ja tilavaan puolikotaan mahtui suojaan vaikka siellä lähes kymmenpäinen seniorijoukko olikin makkaranpaistossa.
Sateen hieman hellittäessä käytin tilanteen hyödyksi ja kipitin pikamarssia viimeiset sadat metrit Herettyyn. Onnistuneet reissut vaativat aina arvoisensa päätöksen, tällä kertaa taputin itseäni selkään Heretyn kämppäkahvilassa kahvin ja porkkanakakun äärellä. Isojärven kansallispuisto tarjoili mahtavat puitteet kesäretkeilykauden aloitukseen!
