AnnaSunnuntai 11.6. Muorravaarakka – Luirojärvi
Muorravaarakan autiotuvan ylälaverilta uuteen aamuun nousi hyvin levännyt ja lämpimästi koisannut vaeltaja. Aamu oli auringonpaisteesta huolimatta viileä, mutta tuvan suojissa aamupuhteet, pakkailut ja ruokailut hoituivat sujuvasti ja sukkelaan. Ajatuksissa poltteli tieto päivän reitin tarjoamista herkuista ja haasteista, ja sen ajamana matka jatkuikin jo hyvissä ajoin aamupäivästä.
Lits ja läts yli Muorravaarakkajoen kahlaamosta ja kohti korkeuksia. Edellispäivän seikkailut Anteripäällä olivat herättäneet himon avotuntureilla kuljeskelua kohtaan entistäkin piinaavammaksi, sitä herkkua olisi onneksi luvassa kilometrikaupalla.
Tunturipäivä! Luvassa +20 ja puolipilvistä, eli täydellinen sää lähteä ylittämään Riitelmäpäätä ja Sokostia. Ensin kuitenkin Lumikuruun, joka lyö ällikällä. Miten upea paikka, ylitti odotukset täysin koska aina paasataan lähinnä Paratiisikurusta.
Ote reissupäiväkirjasta
Kaikki Kullervo Kemppisensä lukeneet tai muuten Saariselän ja UKK:n ”must see” kohteisiin tutustuneet tuntevat Lumikurun vähintään nimeltä. En oikeastaan tiedä mitä odotin sen osalta, jotain normaalista poikkeavaa ja kaunista, mutta vähemmän vaikuttavaa kuin suurimman hehkutuksen osakseen saanut Paratiisikuru. Paratiisikurun kautta kuljin vuosi takaperin matkalla Luirolta Sarviojalle ja kyllähän se paikka oli upea. Ei ehkä täysin parhaimmillaan vielä niin alkukesästä, paksun lumi- ja jääkannen peittäessä valtaosan kurua pitkin loikkivista vesiputouksista, mutta upea sellaisenaankin.
Ehkä sen takia odotukset Lumikurua olivat vaatimattomammat. Psykologisella tasolla jo pelkät nimet luovat ennakko-odotuksia; paratiisi on jotain yliluonnollista, saavuttamatonta ja pyhää. Lumi puolestaan jokaiselle suomalaiselle perin juurin arkinen asia, eikä mikään ylläripylläri että sitä suojaisiin ja varjoisiin kuruihin tuppaa kertymään.
Voi pojat miten väärässä sitä voi ihminen olla. Toinen toistaan kauniimpaa näkymää alkoi vyöryä verkkokalvoille sitä mukaa kun matka eteni kohti Lumikurun eteläisempää, kohti Riitelmäpäätä ohjaavaa uomaa. Avaruus, vehreys, siellä täällä solisevat purot, puhtaanvalkeat lumilaikut ja koskemattomuus muutamia kapeita polkuja lukuun ottamatta muodostivat kokonaisuuden, jollaiseen en ollut osannut varautua. Shangri-La, rauhan ja kauneuden tyyssija.
Ehkä juuri eri elementtien keskinäinen kontrasti oli se, joka minua Lumikurussa viehätti. Hennot koivut ja pienet purot, joita ympäröivät korkeat tunturit ja itään avautuva kaukomaisema. Yksityiskohtia ja suuria linjoja täydellisessä tasapainossa.
Paikka olisi täydellinen leiriytymiseen. Siksi onkin onni, että koko kuru on asetettu rajoitusvyöhykkeeksi, jossa kulkeminen on sallittua mutta leiriytyminen kielletty. Tällainen paikka ei kaipaa tamppautuneita telttapaikkoja, nokisia nuotionpohjia, eikä tahallisesti tai tahattomasti jälkeen jätettyjä roskia.
Olin koko alkumatkan yhtä hymyä, ainakin siihen asti kun korkeuskäyrät alkoivat nousta tiukemmin. Vaikka ilma ei ollut erityisen lämmin, aurinko ja jyrkkä tunturinrinne saivat hien pintaan ja laittoivat pumpun koville. Taukoja pystyi kuitenkin pitämään muutaman kymmenen metrin välein hyvillä mielin, sillä selän takana aukesivat jälleen henkeäsalpaavat maisemat itään kohti Kuikkapäätä, Sara-Pieran Muurivaaraa ja muita tuntureita, joiden takaa oltiin kuljettu vain pari päivää aiemmin.
Rankat nousut palkitsevat aina lopulta, vaikka niiden aikana tulee lähes poikkeuksetta jupistua mantran omaisesti lauseita kuten ”on tämä saatana työmaa” tai hyräiltyä Antti Tuiskun Mä hiihdän -biisin osioita ”jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli on sen jälkeen uusi mäki, on sen jälkeen vielä mäki” ja etenkin ”jaksaa jaksaa, jaksaa jaksaa, jaksaa jaksaa…”
Riitelmäpään satulassa matka ristesi ensimmäistä kertaa ennalta tuttuun reittiin, mutta tällä kertaa suunta oli päinvastainen. Toisaalta oli helpottavaa tietää että maasto olisi helppoa ja mukavaa kulkea aina siihen asti, että jälleen noustaisiin ylöspäin kohti Sokostin harjaa. Toisaalta ärsytti tieto siitä, että Sokosti olisi kauttaaltaan kuorrutettu ikävästi jalkojen alla nuljuavalla rakalla eikä helpotusta tulisi ennen kuin oltaisiin laskeuduttu rinnettä hyvän matkaa alaspäin kohti Luiroa.
Jotain näiden vaellusreissujen aikana on opittu, sillä nykyään tiedostan että ärsytyskäyrän noustessa kannattaa yleensä pysähtyä ja syödä jotain hyvää. Niinpä Riitelmäpäällä puuskuttaessa tulikin pidettyä erinomaisen mukava paussi, jonka aikana heitin pitkäkseen varvikkoon, potkin kengät jaloista pois ja pötköttelin kaikessa rauhassa pähkinäpatukkaa ja karkkia mussuttaen. Aurinko lämmitti, leppoinen tuuli viilensi ja energiatankkauksen jälkeen kaikki oli taas paremmin kuin hyvin.
Sokostin rinteet olivat justiinsa niin raivostuttavat kulkea kuin muistelinkin. Onneksi huiputushommat oli hoidettu jo edellisvuonna, joten tällä kertaa se osio pystyttiin skippaamaan ilman kammottavaa fomoa ja keskittämään jäljellä olevat voimat Luirolle selviytymiseen. Jyrkässä kivikossa tasapainoilu kävi raskaaksi niin henkisesti kuin fyysisestikin, jokainen askel oli harkittava tarkkaan ja reittiä eteenpäin haettava jatkuvasti. Tällä kertaa päätin mennä Jaurutuskurua pitkin, se säästäisi edes vähän ylimääräiseltä rakassa rämpimiseltä vaikka lasku olisikin jyrkempi ja sen takia haastavampi.
Jaurutuskuru tarjoaa jälleen uusia hienoja paikkoja, olo on kuin löytöretkeilijällä jokaisen mutkan ja pusikon tarjotessa mahdollisuuden yllätykseen. Viimeiset kilometrit auringossa lämmenneen paahteisen mäntymetsän poikki alkavat kuitenkin jo puuduttaa, ja tuntuu ettei perille päästä ikinä. Kun puiden takaa alkaa viimein pilkottaa ensimmäisenä Luiron monista rakennuksista vastaan tuleva Rajankämppä, voin vihdoin huokaista helpotuksesta ja raahaudun rojuineni edelliseltä kesältä tutulle tontille.
Teltta pystyyn ja ruoka tulille, jonka jälkeen on aika lähteä suorittamaan tiedusteluja saunan tilanteesta. Luirolla on yllättävän hiljaista, vain muutamia telttakuntia ja Hiltonissa majoittuva ulkomaalainen pariskunta. Tuttujakin löytyy, Muorravaarakasta yötä vasten kulkuaan jatkanut Joel oli päässyt aamuyöstä perille ja saunakin oli ollut vielä kolmen aikaan lämpimänä ja käytössä. Illan mittaan horistessa ja edeltävän etapin huippukohtia kerratessa tehtiin yhteistuumin päätös, että pidettäisiin seuraavana päivänä tervetullut lepopäivä. Meillä molemmilla oli jalkojen kunnossa hieman sanomista, joten lepo olisi tarpeeseen ettei loppumatka kohti Kiilopäätä ja Saariselkää olisi pelkkää tuskaa.
Ylitys sujuu viime kesältä tuttua reittiä, alas tosin Jaurutuskurua pitkin. Reittivalinta kannatti, kurussa on ihania lampareita ja pieniä vesiputouksia. Hyvissä ajoin iltapäivästä Luirolle, ruokaa ja lepoa ennen naisten saunavuoroa. Saunassa vain minä ja savukoskelainen mummeli. Mummeli on kovis, kiertää kairoja yksin ja on kohdannut karhuja useaan otteeseen.
Ote reissupäiväkirjasta
Loppuilta sujuukin rennosti syödessä, saunoessa ja nuotiolla istuksiessa kanssakulkijoiden juttuja kuunnellen. Kerrankin saunassa ei ole ruhkaa, vaan löylytellä saa justiinsa sen verran kuin tarve vaatii. Uimassakin tulee käytyä useampaan kertaan ja havaitsen, että vesi on huomattavasti matalammalla kuin edellisenä kesänä. Jääkylmässä vedessä joutuu kahlaamaan pidemmälle, jotta edes kyykyssä saa itsensä kunnolla huuhdeltua.
Aurinko vetäytyy yöksi pilvien peittoon, mutta se ei menoa haittaa. Pitkän päivän ja saunan aiheuttama raukeus jäsenissä ja joutsenten ja kuikkien huutelu korvissa on hyvä kaivautua makuupussin uumeniin ja levätä.
Maanantai 12.6. Luirojärvi
Lepopäivä. Hiiiiiidas aamu puuroineen ja kahveineen, yleistä hortoilua, pötköttelyä ja jutustelua. Illalla saunaan ja uimaan.
Ote reissupäiväkirjasta
Ihan oikea välipäivä, lepopäivä. Täysin ennenkokematon toimintatapa, mutta aivan älyttömän hyvä idea ja ehdottomasti jatkossakin toteutettava juttu. Koko päivälle ei ollut mitään tavoitetta tai pakotteita, pelkkää nautiskelua ja lepuuttamista. Pitkä ja hidas aamupala tuli nautittua Hiltonin pöydän ääressä, Valittuja Paloja viime vuosituhannelta lueskellen, karttaa selaillen ja muiden tuvassa häärivien kanssa jutustellen.
Jaloittelun virkaa sai hoitaa pieni lenkki Metsähallituksen huoltorakennusten ympäri. Niiden hujakoilla oli kuulemani mukaan löydettävissä kenttää puhelimeen, mutta joko liittymästä tai huonosta navigoinnista johtuen en sellaiseen päässyt käsiksi. Kävelyn jälkeen olikin hyvä alkaa lounaan valmistukseen ja ottaa päiväunet teltan suojissa.
Lepopäivän virkistäminä päätimme Joelin kanssa ottaa vetovastuun saunan lämmittämisestä ja pian talkoisiin liittyi muutakin sakkia. Vettä kuskattiin rannasta ämpärikaupalla, halkoja sujahti kiukaan tulipesään jatkuvalla syötöllä ja saunan lämpiämistä odotellessa oli terassilla kasassa varsinainen jumppakerho, kun kaikki venyttelivät ja vetristelivät omia jumejaan.
Tällä kertaa ei naisten saunavuorolla ollut osallistujista puutetta, kaikki halukkaat mahtuivat lauteille yhtä aikaa juuri ja juuri. Tein päässä lähes satavarmat ja vedenpitävät laskelmat siitä, että aikataulullisesti ruuhkaisinta Luirolla oli todennäköisesti näin maanantaisin kun Kiilopäältä tai Aittajärveltä suoraan Luirolle lauantaina tai sunnuntaina, eli tyypillisimpinä ”aloituspäivinä” lähteneet ehtisivät paikalle. Toinen ruuhkahuippu olisi tämän logiikan mukaan torstain paluuliikenne.
Vaan väliäkö sillä, kunhan kylpemään sopuisasti mahduttiin.
Iltasella olo oli kuin uudestisyntynyt. En ollut koskaan aikaisemmin tajunnut tai malttanut mahduttaa vaellusreissuille yhtä kokonaista päivää pelkälle huilaamiselle, mutta tämän kokemuksen perusteella se oli todella hyvästä. Ihana rento kesäpäivä, ummet ja lammet kaikista maailman asioista mukavien tyyppien kanssa jauhaen, hyvää evästä ja herkkuja, saunaa ja uimista. Tuntui ihan lomalta.
