AnnaHoplaa! Matka Luostolta kohti Pyhää jatkui sekavasti ja vähäunisesti vietetyn yön jälkeen. Aamu sujui kaikessa rauhassa kuhnaillessa, puuroa keitellessä ja vieraskirjaa selaillessa. Lopulta liikkeelle päästiin huomattavasti aiottua myöhemmin, lähempänä puoltapäivää. Samapa tuo. Välillä ihmiselle on enemmän kuin terveellistä edes yrittää päästä irti siitä arjessa alati piinaavasta kiireen tunteesta ja suorittamisen pakosta. Tänne ei tultu juoksemaan ja kyttäämään kelloa, vaan annettiin mennä omalla painollaan ja sillä aikataululla mikä luontevasti kävi.
Viimeisenä hommana ennen Pyhälammen hyvästelyä suoritettiin hammaspesu ja vesipullon täydennys Pyhälammesta laskevan joen/puron/virtauman partaalla. Ensimmäinen etappi Porontahtoman laavulle oli muutoin helppokulkuista, mutta täälläkin oli vielä kosteutta havaittavissa lumisen talven jäljiltä. Useampaan kertaan oli pelkän polun seuraamisen sijaan kikkailta ryteikössä etsimässä kuivempaa jalansijaa tai tasapainoiltava pitkosten virkaa ajavien puunrunkojen päällä. Kiitos ja ylistys ensimmäistä kertaa mukana kulkeneelle vaellussauvalle, ilman sitä olisi todennäköisyydet jorpakkoon joutumisesta kasvaneet eksponentiaalisesti!
Porontahtomalla vain pieni paussi, visiitti siistissä hyyskässä ja etiäpäin kohti Kapustaa. Siirtymä kävi mukavasti leveää ja tasaista maastopyöräreittiä pitkin, Kapustalla näkyi muutamia uraa hyödyntäneitä pyöräilijöitäkin. Vaikka matka ei ollut pitkä, teki hidas ja sitkeä nousu siitä yllättävän raskaan. Kapustalla tuli jälleen istahdettua hetki, varpaita tuuletellessa oli hyvää aikaa soittaa kotipuoleen ja vaihtaa kuulumiset.
Edessä oleva etappi vähän hirvitti. Huttuloman autiotuvan ja vesipisteen välissä kummitteli Huttutunturi, jonka halusin huiputtaa vaikka kiertäminen pyöräreittiä pitkin olisi ollut myös mahdollista. Eteneminen oli tähän saakka ollut jokseenkin tahmeaa, tuntui ettei kroppa meinannut herätä ja lähteä käyntiin sitten mitenkään. Entäs jos voimat tai motivaatio loppuvat kesken? Onko sitten kierittävä alas tunturista tai jäätävä sinne asumaan?
Kun reitti alkoi kohoamaan selvästi ylöspäin kohti tunturia, oli aika ottaa douppaus käyttöön. Olin tehnyt itse muutamia energiapatukoita juuri tällaisia, nopeasti lisää puhtia vaativiin tilanteisiin ja nyt koitti tulikokeen aika. Suunnilleen suklaapatukan kokoinen tahmea pökäle, joka koostui pääosin sokerista, voista ja kauraleseistä potkaisi kuin muuli. Sokeripärinän saattelemana askel alkoi kulkea kunnolla ensimmäistä kertaa päivän aikana, ja Huttutunturin laki saavutettiin onnistuneesti.
Yläilmoissa kulkeminen tuntui hyvältä vetisessä ja lämpöä hohkaavassa metsässä rämpimisen jälkeen. Vaikka polku oli kivikkoinen, hyvien kenkien ja kepakon avulla pystyssä pysyminen ei tuottanut ongelmia. Pikkuhiljaa reitti alkoi kuitenkin laskeutua takaisin alas, ja loppumatka Huttulomaan olikin lähes kauttaaltaan suoraa, loivaa alamäkeä. Hiki virtasi tähänkin suuntaan kuljettaessa, kuiva mäntymetsikkö säteili lämpöä ja aurinko porotti päin näköä.
Huttulomassa odotti kuitenkin vesipiste ja muikeat puitteet lounastauon pitämiseen. Autiotuvan terassilla istuskeli vanhempi pariskunta, joka tiedusteli uteliaana mihin/mistä asti olin ison rinkkani kanssa matkalla. Hetken aikaa tuli rupateltua reittien kunnosta, keleistä ja sääskitilanteesta ennen kuin pariskunta jatkoi matkaansa Huttujärven parkkipaikalle ja minä kenttäkeittiön ääreen. Lounaaksi itse kuivatuista aineista tehtyä, aamusta asti ruokatermoksessa turvotettua ja nyt kiehuvaksi lämmitettävää chili con carnea. Nam nam!
Ruokailun, kahvinkeiton ja jalkojen lepuuttamisen jälkeen oli tehtävä päivän suurin päätös. Jäädäkö yöksi Huttulomaan ja kävellä huomenna reitti loppuun, vai jatkaako vielä seuraavalle yöpaikalle Karhunjuomalammelle? Kello oli vasta vähän päälle viiden, joten ajatus leirin pystyttämisestä jo tässä vaiheessa ei tahtonut houkutella. Toisaalta tiedossa olisi rankka etappi tuntureilla kipuamisineen, mutta menomonoa vipatti tankkauksen jälkeen siihen malliin että eteenpäin oli jatkettava.
Rinkka selkään, kepakko käteen ja menoksi! Heti alkumatka otti luulot pois, kun edessä oli pitkää ja tiukkaa nousua puron lailla lorisevaa polkua pitkin. Askeleita tuli otettua varmaan tuplasti normaalisti tarvittavaa määrää enemmän, kun kiemurtelin polkua reunasta reunaan ja usein myös reunojen yli kuivempaa jalansijaa etsiessä.
Mutta sitten, kun nousu alkoi loivenemaan ja maisema avartumaan Peurakeron nurkalla. Sitten kävi se, mistä olen lukenut/kuullut kokeneempien kertovan ja päälle iski flow. Askellukseen löytyi rytmi, väsymys katosi ja tuntui siltä että tällä tahdilla voisin kävellä siltä seisomalta halki Pyhä-Luoston, vaikka Helsinkiin asti.
Ympärillä levittäytyvä avaruus ja tilan tuntu saivat pään suorastaan huumautuneeseen tilaan, ja kiitin onneani siitä että sain nautiskella tästä täydessä yksinäisyydessä. Vaikka näkyvyyttä oli ties kuinka paljon sekä eteen, että taakse, en nähnyt ristin sielua ennen Noitatunturia. Tässä oli se, mitä olin lähtenyt hakemaan.
Kun tuo pitkä, ihana maisemareitti laskeutui hieman ja päätyi risteyskohtaan, oli päivän toisen tärkeän päätöksen vuoro. Oikealla kohosi Noitatunturi, jonka aion ehdottomasti käydä huiputtamassa. Takana oli pitkä päivä ja Karhunjuomalammellekin oli vielä useampi kilometri kuljettavaa, joten seuraavaa siirtoa oli tuumattava tarkasti. Voisin lähteä samoin tein yöpaikalle ja palata huiputushommiin aamulla ilman varusteita. ”Turhaa” matkaa kertyisi tällä tavoin kuitenkin kilometrikaupalla. Voisin myös kiivetä Noitatunturin yli ja yöpyä Oravalammella, josta matka jatkuisi sujuvasti Pyhälle. Tai voisin jemmata painavat kamppeeni louhikkoon, käydä huipulla haistelemassa tunturituulia ja jatkaa sitten Karhunjuomalammelle.
Vaihtoehdoista kolmas osoittautui lupaavimmaksi, ja sille sain todisteita myöhemminkin. Laskeutuminen Oravalammelle olisi kuulemma ollut todella jyrkkä, ja painavien kamppeiden ja väsyneiden jalkojen yhdistelmä rakassa ei ole se kaikkein turvallisin.
Noitatunturille kiivetessä vasemmalla aukesi kaunis kuru, jonka pohjalla kimmelsi hyvän kokoinen lampi. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olivat Kuorinkikuru ja Annikinlampi, jonka rannalta on löydetty muinaisen asutuksen merkkejä. Hienolla paikalla ovat majailleet Pyhä-Luoston muinaiset meikäläiset, ei voi muuta sanoa.
Ja hienolta näytti sitten varsinaisella tunturinhuipullakin! 540m korkea Noitatunturi lunasti odotukset ja tarjoili upeita maisemia mihin tahansa ilmansuuntaan katseensa käänsi. Näköaloja ihailemaan oli saapunut muitakin. Huipulla kohtasin nuoren pariskunnan, joka oli kiivennyt ylös Oravalammelta. Kuvauspalveluksia vaihdettiin puolin ja toisin, ja näin sai retkuilija itsestään vähän selfietä laadukkaamman kuvan muistoksi yläilmoista.
Kun kuuppaa oli tuuletettu Noitatunturin tuiverruksessa ja hartaasti vaalittu suklaapatukka eliminoitu, oli alettava harkitsemaan alas laskeutumista. Rakka on siitä hauska juttu, että ylös sitä kiipeää mukavasti lähes vuorikauriin sulavuudella, mutta alaspäin meneminen on täysin hanurista. Jälleen kerran uusi paras ystäväni, DD Hiking Pole eli tuttavallisemmin Kepakko, osoitti arvonsa ja apusti kiipijän turvallisesti takaisin alkupisteeseen ja rinkan luokse.
Jäljellä oli enää vajaan parin kilometrin marssi yöpaikkaan. Päivän rasitukset alkoivat tuntua jaloissa. Kivikkoisella ja juurakkoisella polulla oli kuljettava kieli keskellä suuta, jottei keskittymisen herpaantuessa lentäisi turvalleen pöheikköön.
Parin päivän metsässä könyämisen jälkeen Karhunjuomalammen tupa ympäristöineen näytti lähes lomakylän veroiselta. Tupa oli uuden näköinen ja ISO, pihapiirissä oli parikin laavua tulipaikkoineen, iso vessa ja puuliiteri. Tässä vaiheessa en jaksanut alkaa arpomaan telttapaikan suhteen, vaan lykkäsin sen ensimmäiselle tasaiselle tontille jonka havaitsin. Rauhallisempiakin paikkoja olisi varmasti ollut tarjolla, mutta tässä olivat kaikki mukavuudet likellä.
Ihmisten määrästä huomasi, että alettiin olla lähellä sivistystä. Molemmilla laavuilla oli ihmisiä tulistelemassa ja laittelemassa iltapalaa, tuvassa näkyi liikettä ja sivummalla omien leiriensä parissa hääräsi mm. Noitatunturilla kohtaamani pari.
Kello alkoi lähestyä yhtätoista kun leiri oli pystyssä, iltatoimet tehtynä ja retkuilija onnellisesti makuupussissa. Yötön yö jatkoi kulkuaan teltan ulkopuolella, mutta tällä kertaa ei edes valon määrä vaikeuttanut nukahtamista. Tänään oli ollut ihan tosi hyvä päivä.
Matkan ensimmäisen etapin turinat löydät täältä.
