AnnaJa niin kuin aina usein tuppaa käymään, eihän se loma ihan hartaudella laaditun suunnitelman mukaan mennyt. Hyvin silti, ja huomattavasti kesän ensimmäistä yritystä vähemmällä hampaiden kirskutuksella!
Alun perin haaveiltu parin viikon aikatauluista ja muista ihmisistä vapaa trippi kutistui lopulta puoleen aiotusta, kun kohdalle osui lomituksellisia velvollisuuksia Savon seuduilla. Se tiesi itärajan seikkailujen siirtoa seuraavaan kertaan, kiireessä näitä hommia ei ole kiva hoidella. Ehkä ensi vuonna vaaleanpunaisin ja hekumallisin kuherruskausi pohjoisen kanssa alkaa hellittää ja suurempaa mielenkiintoa liikenee myös muille ilmansuunnille? Tai ehkä retkuilija syöksyy lapinhulluus silmissä kiiluen takaisin heti seuraavan loman siintäessä kalenterissa. Kuka näistä tietää, en minä ainakaan.
Pääasiaan, eli Urho Kekkosen kansallispuistoon aikaa riitti kuitenkin oikein sopivasti näin ensimmäiselle tutustumiskerralle. Kylmä fakta on se, että niin juuttaan iso paikka kuin UK-puisto vaatii varmasti vähintään kolmesta viiteen vierailua, jotta siitä on mahdollista saada jonkinmoista kattavaa kokonaiskuvaa. Amatöörin elkein ensikosketus Koilliskairan maisemiin tapahtui turvallisesti merkittyjä reittejä enimmäkseen seuraillen, ja niistä sopivan mittaisen ja tuntuisen kokonaisuuden kutoen. Jätetään ne erämaatouhut odottamaan siihen asti, että suoritusvarmuutta alkaa löytymään enemmän kuin pelkkää uskoa hyvään onneen.
Kokonaisuudessaan maastossa tuli vietettyä kolme yötä, ja vajaat neljä päivää. Startti tapahtui Saariselältä, hostellissa nukutun yön ja tukevan aamupalan voimistamana. Reittivalinta lähti seurailemaan Rumakurulle vievää polkua, samaa reittiä olisi päässyt myös Iisakkipään huipulle tai Aurora-tuvalle johtaville reiteille. Kauaa ei mäntykankaalla tarvinnut tarpoa, vaan maasto harveni sitä myöten kun korkeuskäyrällä kivuttiin hitaasti ylöspäin. Reissun alku oli kirjaimellisesti nousujohteinen. Heh heh.
Iisakkipään laitaa kulku kävi kohti ensimmäistä taukoa, lounaspaikaksi olin katsonut jo etukäteen Rumakurun uudemman päivätuvan tulipaikkoineen. Siellä saisi täydenneltyä myös vesivarastot, jotka lämpimän sään ansiosta hupenivat tasaista tahtia tunturipolkuja tallustellessa.
Rumakurusta on sanottava alkuunsa sen verran, että nimi on voimakkaasti harhaanjohtava. En edes tiedä mitä odotin, mutta en ainakaan sitä vehreyttä ja elinvoimaa uhkuvaa kauneutta mitä Rumakurusta laskevan puron varrelta löytyi. Myös itikat olivat todenneet paikan mainioksi, enkä voinut niitä huonosta mausta syyttää.
Tulipaikat, tupa ja hyyskä olivat onneksi hieman sivummalla ja siellä sai Trangian laittaa porisemaan suhteellisen ininävapaissa olosuhteissa. Tuvan pihapiirin läpi kulkevalla polulla kävi aikamoinen trafiikki, läskipyöräilijöitä kaahasi molempiin suuntiin tasaisin väliajoin, sekaan mahtui myös kattava valikoima kävellen liikkuvia retkeilijöitä.
Kun pasta oli pistetty poskeen, ruokavehkeet pakkailtu ja hetki otettu ruokahuilia, oli aika jatkaa eteenpäin. Rumakurun uuden ja vanhan tuvan välillä ei ollut matkaa kuin vajaa puolisen kilometriä, ja kulkijoita olikin jakaantunut näiden välille taukoilemaan varsin tasaisesti.
Rumakurun vanhalta tuvalta alkaen vaihdettiin suunta Ahopään reitille, jälleen kohti korkeuksia. Heti ruokailun jälkeen tunturin huipulle raahautuminen ei ollut ihan paras juttu, mutta kun koitoksesta oli suoriuduttu ja pulssia tasattu, oli hyvä hetki pysähtyä hetkeksi huokailemaan maisemien ihanuutta.
Oli yllättävää, ja omituistakin miten tyhjää näillä ylämaan poluilla oli. Siinä missä tunturien välissä kulkenut Rumakurun reittiosuus oli lähes vilissyt pyöräilijöitä ja muuta kulkijaa, täällä sain olla yhtä setämiestä ja polkujuoksijaa lukuun ottamatta yksin. I-ha-na-ta!
Siinä sitä mentiin, ajatuksiin uppoutuneena ja tasaista tahtia monoa toisen eteen laittaen. Todellisuus siitä että täällä sitä oltiin, ja oltaisiin vielä useampi päivä, alkoi iskostumaan tajuntaan ja sai mielialan korkealle.
Ahopään reitin kääntyessä kohti Kiilapään lähtöporttia loikattiinkin Poropolun urille, joita seurailtiin Ivalon ja Lapin paliskunnat erottavalle poroaidalle saakka. Avaraan tunturimaisemaan saatiin mukavaa vaihtelua, kun pienen laskun jälkeen ympärillä olikin avaraa suomaisemaa.
Poroaidan jälkeen reitti ristesi taas yhden kerran. Poropolku jäi taakse, ja Kiirunapolkua pitkin lähdettiin sykettä ja hikeä nostavaan pinnistykseen Kiilopään huipulle. Täällä alkoikin jo näkyä enemmän ihmisvilinää, Kiilopään muikeita näköaloja kiivettiin katselemaan monesta eri suunnasta.
Alkuun huipulla eteen osunut ruuhka (voiko muutamaa kymmentä ihmistä syyttää ruuhkaksi?) otti päähän, mutta kun nosti katseen ylös varvikosta ei kauaa tarvinnut ihmetellä mikä porukkaa sinne veti. Jos näkymät Ahopäältä olivat jo aiheuttaneet voimallista ihastuneisuutta, vietiin Kiilopäällä nämä fiilikset vielä x:nteen potenssiin.
Sitä tilaa! Tilaa ja tunturia silmän kantamattomiin!
Keli ei tälle urakoinnille olisi voinut olla parempi. Vaikka tuntureiden laella tuppaakin tuulemaan alavia seutuja enemmän ja kylmemmin, ei takkia tarvinnut vetää niskaan missään vaiheessa. Mikäs siellä oli paistatellessa ja jalkoja lepuutellessa, saatoin heittää hetkeksi pitkälleenkin rinkkaa nojana käyttäen.
Siinä istuskellessa ja tuumaillessa tunsi itsensä kovin pieneksi. Vaikka kilometrejä oli taitettu jo tässä vaiheessa hyvän päivämatkan verran, näyttivät etäisyydet houkutteleviin kohteisiin aivan älyttömiltä ja lähes käsittämättömiltä. Ehkä seuraavalla Urho Kekkosen kansallispuiston reissulla kuntoa ja kokemusta on ehtinyt karttua sen verran, että haaveissa häilyvä viikon vaellus Sokostille ei olisi täydellinen itsemurha vaan mukava ja elämyksellinen loma.
Alas lähteminen osoittautui todella hankalaksi. Millään ei olisi malttanut irtautua tuosta hetkestä, jossa kaikki oli kohdillaan. Yöpaikkaa oli kuitenkin alettava pikkuhiljaa ajattelemaan, ja Kiilopään huipulle sitä ei voinut pystyttää. Harmi!
Niinpä useamman kymmenen ”viimeisen vilkaisun” saattelemana hidas ja raivostuttava matka kohti Kiilopään lähtöporttia saatiin liikkeelle. Portilta huipulle johtivat uudenkarheat ja tukevat portaat joita pitkin laskeutuminen sujui hieman mukavammin, kuin mitä paljaassa maastossa kikkaillen. Joka tapauksessa alas on aina nihkeämpää mennä kuin ylös, oli alusta millainen tahansa.
Kun portaat loppuivat ja viimeiset sadat metrit vaihtuivat sorastetuksi poluksi, näin jotain mihin en ollut varautunut. Polun varrella oli iso, tasainen hiekkakenttä ja siellä ihmisiä. Selällään. Joogamattojen päällä. Eihän siinä, kyllä tuollaisessa kelissä tarkeni joogata tunturin rinteelläkin.
Kiilopään lähtöportilla oli pieni vessaretken ja vesipullon täytön mittainen tauko ennen viimeiselle etapille lähtöä. Majapaikaksi olin valikoinut Niilanpään porotuvan, ja hyvin oli valittu vaikka itse sanonkin.
Viimeiset kilometrit olivat varsin takkuista kuljettavaa. Takana oli pitkä päivä ja kuljettava ura oli upottavaa ja jalan alla ikävästi luistavaa hiekkaa (sitä samaa jonka päällä oli varmasti mukavampi joogata kuin retuuttaa rinkkaa). Ajoittainen kiroaminen ja kompurointi kuitenkin unohtui äkkiä, kun leiripaikka maisemineen avautui näkökenttään.
Ilta-auringossa kaikki näyttää erityisen kauniilta, niin myös Niilanpään vanha porokämppä sitä ympäröivine rakennuksen rönttösineen ja tunturikoivikkoineen. Teltta pystyyn ja trangia tulille, suoraan pussista suuhun kauhottu tikka masala maistui aikasta hyvälle. Edes ajoittain kimppuun pöllähtävät hyttysparvet eivät saaneet aikaan merkittävää kiukutusta, vaan ruokailun ja iltatoimien jälkeen makuupussin uumeniin kömpi aika iloinen tyyppi.
Seuraava päivä tulisi tuomaan täydellisen maisemanvaihdoksen, kun tunturipaljakasta laskeuduttiin Rautuojan purolaaksoon. Siitä lisää seuraavassa Urho Kekkosen kansallispuistoa koskevassa postauksessa!
