AnnaLinnan juhlia ei tänäkään vuonna päästä toljottamaan normaaliin Itsenäisyyspäivän tapaan, mutta ajankohta tarjoaa mainion(?) aasinsillan kesältä roikkumaan jääneen reissutarinan julkaisemiseen. Aikaa voi halutessaan kuluttaa Linnan juhlien sijaan tutustumalla Linnansaaren kansallispuiston maisemiin, joissa suoritin tutkimusretkeä elokuun lopulla. Hyvää Itsenäisyyspäivää ja paljon onnea Suomi!
Olipa kerran retkuilija, jonka kesäloma läheni loppuaan. Säiden takia pieleen menneet suunnitelmat hiersivät pääkopassa tuoreina ja jotain reissuntynkää oli vielä yritettävä jottei harvoin saatavilla oleva vapaa-aika menisi harakoille. Mikkelin tukikohdasta olisi helppo lähteä mihin suuntaan tahansa, kunhan vaan kohteen valitsisi. Kansallispuisto-osastolla järkevän matkan päässä parin yön seikkailua varten ovat mm. Repovesi, Päijänne, Leivonmäki, Linnansaari ja Kolovesi joiden kesken karsintaa lähdettiin suorittamaan. Koska edellisvuoden Luonterin melontaretkeltä jäi niin hyvä fiilis, alkoi mieli kallistua vesireittien puolelle myös tällä kertaa. Kanoottihommiin ei olisi yksin liikkuessa asiaa, mutta Oravista löytyi tarjolle vuokrakajakkeja sopuhintaan. Kamat siis kasaan, auto kohti Oravia ja siitä kajakilla Linnansaaren kansallispuiston maisemiin!
Kajakin lunastaminen kävi näppärästi, ja samaan hintaan sai matkaansa niin pelastusliivit, kuivapussit tavaroille kuin vedenpitävän kartankin. Kamppeet mahtuivat yllättävän mukavasti paatin uumeniin, vaikka tyhjää tilaa ei kehuttavasti jäänytkään jäljelle. Edellisestä kajakkikokemuksesta oli ehtinyt kulua aikaa varmasti ainakin 15 vuotta, joten matkaan pääseminen vaati hieman rimpuilua ennen kuin aukkopeite oli tukevasti paikallaan ja yksikkö saatu rantamatalikosta vesille asti.
Linnansaaressa olet saimaannorpan kotivesillä. Kansallispuiston avaria järvenselkiä pilkuttavat saaret ja rantakallioiden takana piileskelevät rehevät lehdot ovat Saimaan järviluontoa parhaimmillaan. Linnansaaren torpalla palaat kaskenpolton aikaan.
Luontoon.fi
Oravin kanavan suojissa ehdin päästä banaaniveneeni kanssa juuri sen verran sinuiksi, että edessä avautuva voimakkaan itätuulen kourissa aaltoileva Saimaa ei saanut aikaan välitöntä pakokauhua ja houkutusta kääntyä takaisin. Varsinaista nautintoa ei tästä ensimmäisen illan melontaetapista kuitenkaan muodostunut, sillä valtaosa matkasta varsinaisen Linnansaaren luoteisnurkassa sijaitsevalle Perpulanluhdan leiripaikalle oli taistelua tuulta ja väärille urille usuttavaa aallokkoa vastaan.
Etenkin heti ensi alkuun eteen osuneet isompien selkien ylitykset Oravista Issakka-saaren suojiin, ja Issakalta Linnansaaren Eteläniemen rantavesiin aiheuttivat aikamoista kuumotusta niin henkiselle puolelle kuin hauiksiinkin. Hammasta purren, voimakkailla melanvedoilla ja selityksiä näin raivostuttaville olosuhteille Ahdilta vaatien matka kuitenkin taittui ja helpottui hieman tiheämmän saarirykelmän suojiin päästessä. Silti jokaisen pienenkin lahdelman, salmen tai muun aukeamman paikan kohdalla meno muuttui välittömästi raskaaksi, jos tuulella oli mahdollisuuksia päästä puhkumaan.
Illan alkaessa hämärtää kajakki vihdoin kaartui Perpulanluhdan poukamaan. Paikalla oli ankkuroituneena pari isompaa paattia, mutta ei muita lihasvoimin kulkevia tai maastossa yöpyviä. Siitä hyvillä mielin valtasin teltalle mukavan maisemapaikan rantahietikon välittömästä läheisyydestä ja leirin ollessa pystyssä siirryin ylempää kallion päältä löytyvälle tulipaikalle iltapalahommiin.
Perpulanluhta olikin mitä mainioin tukikohta! Kallion päältä löytyi puuvaja, pöytäryhmä ja kaksikin tulipaikkaa. Toisessa loimotti iloinen valkea kun hiippailin trangiani kanssa paikalle. Iltapalan laitossa oli myös toisella veneellä paikalle saapunut setämies, joka grillaili juustoleipiä ritilän päällä. Varkaudesta oli tulossa ja kohti etelää menossa, sen verran tuli tehtyä selkoa suunnitelmista ja reittivalinnoista.
Kovinkaan pitkään ei tulilla tullut sinä iltana istuksittua. Tulomatka oli vienyt mehut tehokkaasti ja illan pimeneminen, lämmin ruoka ja ympäröivä hiljaisuus saivat olon perinjuurin raukeaksi. Kun viimeisetkin kalikat olivat palaneet ja hiillos alkoi vedellä viimeisiään, oli suunta hammaspesun kautta suorinta tietä makuupussin uumeniin.
Heräilin aamulla kahdeksan aikaan moottorin puksutukseen, kun edellisiltana tutuksi tullut setä lähti jatkamaan matkaansa. Aamu oli jo pitkällä siinä vaiheessa kun vaivauduin nousemaan itse ylös, pötkötellessä oli kuitenkin tullut tuumailtua päivän ohjelmaa ja reissun kokonaiskuvaa. Tiedossa oli ennusteiden mukaan yhtä tuulinen päivä kuin eilenkin, ja kajakkia pitäisi olla palauttamassa puoleenpäivään mennessä seuraavana päivänä joten edessä oli valintoja. Lähteäkö taistelemaan tuulta ja aallokkoa vastaan syvemmälle Linnansaaren kansallispuiston saaristoon sillä riskillä, että aamulla olisi edessä pitkä ja kiireen usuttama paluumatka vai pitää leiri paikallaan ja tutustua varsinaiseen Linnansaareen kävellen, ja käydä ehkä jonkun pienen melontalenkin lähistöllä?
Jälleen kerran alkuperäistä suunnitelmaa muutettiin, ja fokus asetettiin Linnansaareen. Alkuperäisten suunnitelmien pieleen meneminen oli jo tullut niin tutuksi loppukesän osalta, ettei se jaksanut juuri harmittaa yllättämisestä puhumattakaan. Sitä paitsi Linnansaarella oli tarjota muutaman kilometrin mittainen rengasreitti, jonka varrella pääsisi ihastelemaan niin vanhaa Linnansaaren torppaa kuin ihailemaan näköaloja Linnavuorelta käsin. Luvassa oli aurinkoa, joten mikäpä siinä olisi käppäillessä ja rasittaessa vaihteeksi käsien sijaan jalkoja.
Päivä lämpeni hyvää vauhtia ja aamupalan valmistelun ja upottamisen jälkeen otettiin suunnaksi merkitty reitti kohti Linnansaaren eteläkärkeä. Koska vesillä liikkuessa ei tavaran painolla ollut niin suurta merkitystä kuin kävellen liikkuessa, oli mukaan päässyt ensimmäistä kertaa myös ihan oikea kamera pelkän puhelimen lisäksi. Aikomuksena oli testailla kaikessa rauhassa eri asetuksia, valotuksia ja tarkennuksia vaihtelevissa maisemissa.
Ensimmäiset sata metriä matka kulki kepeästi vanhan heinäniityn laitaa, loppukesän lämmintä valoa ja elävää kulttuurihistoriaa ihastellessa. Vaan sillä sekunnilla kun askel vei avoimelta niityltä metsän varjoihin alkoivat koettelemukset. Kops. Kops. Kops. Kops ja raps vaan, olin joutunut suoraan kuin riivattuina päin näköä ja kimppuun syöksyvien hirvikärpästen kamikaze-osaston kohteeksi. Järkytys oli melkomoinen, sillä aikaisemmat kohtaamiseni näiden perkeleiden kanssa olivat rajoittuneet yhteen yksilöön viime vuoden Kurjenrahkan reissulla.
Sen sijaan että olisin kykkinyt mättäiden ja runkojen lomassa kaikessa rauhassa kuvaamassa metsän eri yksityiskohtia, lähdin etenemään polkua pitkin puolijuoksua päästäkseni eroon jatkuvana ryöppynä ympärillä pörräävistä ja päälle käyvistä ällötyksistä. Olin varustautunut tiukalla tuubihuivilla jonka sai hiusten suojaksi, mutta jokainen hirvikärpästen kanssa tekemisiin joutunut tietänee kuinka ne osaavat mönkiä tiensä kaikkien vaatekappaleiden sekaan ja alle, eivätkä juuri hätkähdä voimakkaastakaan ravistelusta.
Polkujuoksu– ja intervalliharjoitteeksi muuttunut rauhallinen päiväkävely kulki enimmäkseen kauniissa vanhassa kuusimetsässä, välillä kohdalle osui rehevämpiä kaskeamisen jälkeen vielä lehtipuiden vallassa olevia alueita. Myötäpäivään pohjoisesta etelään kuljettaessa reitin alkupuolella olisi välillä voinut unohtaa olevansa saaressa, niin tehokkaasti tiheä puusto peitti järveltä puhaltavan tuulen ja maisemat.
Aina välillä hiljensin tahtia ja jäin kuulostelemaan millainen hirvikärpästilanne juuri sillä kyseisellä tontilla vallitsi. Jos kimppuun ei heti käyty, saattoi hengähtää hetken ja kaivella kameraakin esille. Pahimpia paikkoja olivat selvästi suojaisat, helppokulkuiset metsäalueet.
Luin jälkeenpäin, että hirvikärpästen hirvien turkkiin munimat munat tiputtautuvat kyydistä talvella ja kuoriutuvat sitten kesällä siellä mihin ikinä ovatkaan kyydistä jääneet. Tämä toi huomattavaa selkoa siihen, miksi helkkarissa kaukana mantereesta sijaitseva saari oli niiden riivaama. Talvisin hirvet nähtävästi kuljeskelevat jäitä pitkin rauhoitetulla kansallispuiston alueella muina hirvinä varsin aktiivisesti (ainakin papanoiden määrästä päätellen) ja painuvat sitten kesäksi muihin maisemiin. Tämä jättää ne hirvikärpästomppelit jotka ovat saareen päätyneet varsin ikävään tilanteeseen, koska sulan veden aikaan retkeilijöiden kansoittamalla saarella ei varmastikaan montaa hirveä hengaile.
Minua erityisesti kiinnostava kohde löytyi reitin puolivälin paikkeilta, n. 3km Perpulanluhdalta kohti Sammakkoniemeä. Vanha torppa, jonka asukkaat aikanaan viljelivät, kaskesivat ja kalastivat Linnansaaressa ja sen lähimaisemissa! Käyn aina tutkimassa tällaiset paikat jos ne fiksusti tielle osuvat, kuten Isojärvellä tai Raja-Joosepissa, (tosin Raja-Jooseppi ei kyllä ollut mitenkään minkään matkan varrella, joten perustelu vähän ontuu tässä kohtaa).
Näissä paikoissa on vielä läsnä sitä jotain menneisyyden tenhoa, Suomi-filmien idylliä joka näyttäytyy nykymaailman nopeatempoisessa informaatiotulvassa varttuneelle ja elävälle rauhaa ja elämän perusarvoja huokuvalta turvapaikalta. Kyllä ennen oli kunnollista ja nykyään kaikki vaan hankalaa!
Ehkä ei ihan näinkään, mutta joka tapauksessa olen tyytyväinen siihen että tällaisia tiloja ylläpidetään kansallispuistojen yhteydessä. Ne vahvistavat ainakin omalla kohdalla yhteyttä omaan historiaan ja juurruttavat osaksi sukupolvien ketjua, koska tämänkaltainen elämä ei ole kovinkaan kaukana jos omaa sukupuuta alkaa perkaamaan taaksepäin.
Asutuksen pariin pääseminen tarjosi enemmän kuin tervetulleen tauon myös koko matkan lähes jatkuneen hirvikärpäspommituksen keskelle. Haahuilin tiluksilla kaikessa rauhassa, kurkin aittoihin ja saunaan, ja kävin avoinna olevassa torpassa lukemassa lisää paikan historiasta ja asukkaista, sekä jättämässä terveiset vieraskirjaan. Torpan takana oli hyvän kokoinen laidun, jossa ilmeisesti pidetään kesäisin lampaita. Elokuun lopulla nuo kesätyöläiset olivat ilmeisesti työnsä tehneet, koska siistiksi parturoitu aitaus oli tyhjillään.
Torppari Adolf Lyytikäinen rakensi Matti-veljensä kanssa kaskiaholle vuonna 1855 vain hirsisen savupirtin, joka pikkuhiljaa laajentui nykyiseksi torpaksi. Linnansaaren torpassa ehti elää monta torpparia, ja välillä se toimi myös savottamiesten majoituskämppänä, kunnes valtio osti tilan metsänvartijan virkataloksi vuonna 1913.
Luontoon.fi
Keli oli viime päiviin nähden lämmin, mutta sen verran tuulinen että pitkähihaisesta ei tehnyt mieli luopua pidemmäksi aikaa. Laiturin nokkaan aurinko kuitenkin paistoi niin mukavasti, että päätin suorittaa väliperkauksen ja vaatteiden puistelun ennen matkan jatkumista. Olo oli käynyt aivan vainoharhaiseksi, koko ajan tuntui että hiuksissa, niskassa, ja joka paikassa ryömi verenhimoisia hirvikärpäsiä. En tiennyt tunteako enemmän ihmetystä vai ällötystä, kun matkustajia löytyi jokaisen vaatekerran välistä vaikka olin suojautunut kuin sipuli.
Lopulta istuin laiturinnokassa pelkät trikoot ja urheiluliivit päällä kääntelemässä vaatekappaleita ympäriinsä, kun mönkijäisiä löytyi iholta asti, paitojen alta ja hihoihin piiloutuneena. Kun urakka oli saatu valmiiksi ja vaatteet putsattua, kaivelin evästä esiin ja jäin vielä hetkeksi nauttimaan kesän viimeisistä lämmöistä.
Tänä vuonna kesä tuntui loppuvan kuin seinään jo pari viikkoa aiemmin, tämä päivä jäi mieleen viimeisenä päivänä joka tuntui vielä kesältä.
Torpalta oli vain kivenheiton matka Sammakkoniemen leirintäalueelle, josta löytyi palvelu poikineen. Ison vierasvenesataman lisäksi paikalta pystyi vuokraamaan mökkejä ja telttapaikkoja, kaivo, tulentekopaikkoja ja kioski-kahvila. Porukkaa paikalla riitti, jos ei nyt aivan ruuhkaksi asti. Vesipulloa täytellessä panin merkille, että valtaosa korviin kantautuvasta puheesta oli saksaa.
Vesitäydennystä kauempaa en Sammakkoniemessä viihtynyt, mieli teki jo takaisin omaan rauhaan. Onneksi päätin kävellä reitin myötäpäivään, sillä paluumatkalla maisemat olivat paljon näyttävämpiä. Iso osa matkasta kulki rantaa myötäillen, kallioilla ja kuivassa mäntymaastossa paria metsäsukellusta lukuun ottamatta.
Eläinhavaintojakin saatiin, kun ohitse porhalsi iso harmaahaikara rantaviivaa myötäillen ja vastatuulta uhmaten.
Maisemallinen loppuhuipennus odotti lenkin viimeisellä kilometrillä, kun edessä oli kipuaminen Linnavuoren huipulle. Linnansaaren luoteisnurkassa kohoavalta vuorelta olikin hienot näkymät järvenselälle ja ehdin paikalle juuri ajoissa saadakseni muutaman aurinkoisen kuvan ennen taivaan peittymistä pilviin. Linnavuori oli selkeästi suosittu päiväretkikohde, sekä paikanpäällä että matkalla vastaan tuli useita kymmeniä ihmisiä kevyin varustein.
Linnasaaren kansallispuistossa liikennöi vesibussi, jonka kyydissä pääsaarelle pääsee piipahtamaan päiväseltään. Kovasti kätevää, mutta ei sovi omaan toimintamalliin jossa kaikki pitää aina tehdä vaikeimman kautta minä-ite periaatteella. Kovasta päästä kärsii koko ruumis.
Kun maisemaa oli imuroitu verkkokalvoille ja kameran muistikortille tarpeeksi ja pilvet haalistivat hienoimmat värit piiloon, matka jatkui lähellä sijaitsevalle leiripaikalle. Kaivellessani teltasta ruuanlaittovehkeitä paikalle tuli saksalainen perhe kahden ala-asteikäisen lapsensa kanssa ja perheen isän kanssa tuli vaihdettua muutama sananen. Hän oli kovasti kiinnostunut siitä että millä pelillä olin liikenteessä ja tarkeniko öisin hyvin, ilmeisesti sepostukseni sitten tulkattiin myös mukuloille jotka silmäilivät telttaa ja kajakkia kiinnostuneina.
Ruokatauko oli tässä kohtaa päivää enemmän kuin paikallaan. Ajattelin säästää tulien tekemisen illalle kun keli alkaisi viilenemään, ja kokkailin päiväruuan Trangian voimin. Ruoka ja lepo tekivät terää ja pienen huilin jälkeen päätin vielä lähteä pienelle iltamelonnalle. Luoteessa oli hyviä saarirykelmiä, joiden suojissa melominen voisi olla rankan ohella mukavaakin. Selkä-, Väli- ja Maa-Anttosen saarien välissä ja ympärillä olisi ollut hyvä kiemurrella, mutta jo matka näitä ennen sijaitseville Vehkasille sai hylkäämään ajatuksen.
Jälleen kerran tuuli alkoi pistää voimalla kampoihin heti, kun kajakin ohjasi avoimelle järvenselälle. Niinpä Vehkasten kiertely sai tällä kertaa riittää, syvemmälle Linnansaaren kansallispuiston syövereihin voitaisiin tutustua seuraavalla kerralla.
Hämärä alkoi jo laskeutua kun kajakki suhahti takaisin leiripaikan rantahietikolle. Edessä oli enää iltapalan laittoa, hieman tulistelua ja kirjan lukemista ennen yöpuulle vetäytymistä.
Lähtöaamuna liikkeellä oli oltava hyvissä ajoin. Kajakki pitäisi palauttaa Oraviin viimeistään puoleenpäivään mennessä ja aikaa oli varattava myös sen puhdistamiseen. Niinpä olin kellon avittamana hereillä ja pakkauspuuhissa jo ennen kahdeksaa, liikkeellä hieman sen jälkeen.
Aamu valkeni harmaana ja varsin ankeana, mutta kerrankin tyynenä. Oli ihanaa lähteä liikkeelle vielä kovin hiljaisessa maailmassa, ainoastaan vesilintujen huutelua kuului ajoittain.
Paluumatka kulki Linnansaaren pohjoispuolta rantaviivaa seuraillen, Himasenluodon, Kortesaaten ja Korteluodon suojissa kohti itää navigoiden. Vaikka meneillään olivat tämän reissun viimeiset tunnit, olotila oli normaalin haikeuden sijaan varsin iloinen. Hyvä melontakeli teki matkan taittamisesta mukavaa, maisemien katselulle jäi aikaa ja välillä saattoi lipua veden pinnalla täydestä hiljaisuudesta nauttien kun kajakki ei lähtenyt samoin tein tuulen matkaan.
Jo alkumatkasta kiiri jostain päin järveä joutsenten huutelua. Mitään lokkeja mielenkiintoisempia vesilintuja ei kuitenkaan näkynyt, kunnes lähestyin Ranisen rantaa. Sen kaislikosta alkoi kuulua tuttua ränkätystä ja hetken kuluttua esiin ui joutsenpariskunta. Joutsensaattueessa kuljettiinkin sitten aina Mustikkasaarelle asti, vasta siinä kohdin joutsenet koukkasivat pois rantaviivasta ja jäivät pikkuhiljaa takavasemmalle. Tai tarkemmin takaoikealle.
Viimeisen tunnin aikana pilvet väistyivät ja Oravia kohti kauhoessa alkoi tulla hiki. Oli kuin päivä olisi alkanut aivan vivusta kääntämällä, kun alkumatkan harmaa, hiljainen ja unelias tunnelma vaihtui täynnä valoa ja elämää olevaan todellisuuteen.
Aurinko porotti kirkkaana, järvellä risteili moottoriveneitä, purjeveneitä ja Linnansaaren vesibussi, mökkirannoilta kantautui vasaranpauketta ja koirien haukuntaa. Takaisin sivistykseen oli selvästi palattu, ja jäljellä oli enää rantautuminen, kamppeiden pakkaaminen autoon, kajakin pesu ja vermeiden palautus.
Tälläkään kertaa kaikki ei siis mennyt ihan niinku Strömsössä, vaan henkistä ja fyysistä haastetta saatiin kokea niin sään kuin eläinkunnankin toimesta. Kaiken kaikkiaan Linnansaaren kansallispuisto oli kuitenkin hieno kohde, jossa riittäisi lihasvoimin kulkevalle tutkittavaa viikkokausiksi!
