Joulukuun alussa lennähdin sinivalkoisin siivin ja edellisenä iltana vietettyjen firman pikkujoulujen ansiosta vihertävin kasvoin Lappiin viimeistä kertaa sille vuodelle. Ajatus oli nautiskella päivä päivältä laajenevasta latuverkostosta, itsenäisyyspäivän tarjoilemasta ylimääräisestä vapaapäivästä, synttäreistä ja talvesta ylipäätään. Ykkösjuttu oli kuitenkin Saariselän korkeudella 6.12. alkava kaamos! Kaamos oli minulle ihan uusi ja ennenkokematon juttu, jotain sellaista jännittävää ja eksoottista mitä odotin innosta kihisten koko syksyn.


Suuret suunnitelmani hiihtohulluttelusta ja muusta ulkoilusekoilusta kokivat ikävän takaiskun, kun kaksi päivää kohteessa oltuani päälle vyöryi toinen kierros koronaa ja vietin ison osan ajasta torpan suojissa Finrexiniä litkien, yöt ja päivät läpeensä niistäen. Siinä missä Lullan pihamaa oli kauniin valkeassa lumipeitteessä, vallitsi sisätiloissa lähes yhtäläinen valkeus nenäliinojen vyöryessä hallitsemattomasti pitkin kaikkia tasoja, aina lattiaa myöten.
Kaikkia ohjeistuksia, suosituksia ja maalaisjärkeä uhmaten kieltäydyin kuitenkin heittäytymästä täysin toipilaaksi ja kävin hiihtelemässä ja patikoimassa pariin otteeseen aina olon hiemankin helpottaessa. Hissuksiin, matalalla sykkeellä ja paljon taukoja pidellen, koska sydänlihastulehdus tai muu jälkitauti ei suuremmin houkutellut.










Aivan parastaan ei Lappi antanut tällä kertaa, vaan koko 12 päivää kestäneen vierailuni aikana pilvetöntä, tai edes puolipilvistä keliä saatiin vasta viimeisten kahden päivän aikana. Joulukuun ensimmäinen kolmannes mentiinkin tukevasti harmaan kaikkia kuviteltavissa olevia sävyjä ihaillen. Vaan sitten koitti sunnuntai 11.12. ja verkkokalvoille iskettiin sen sortin maistiaiset siitä mitä kaamos kauneimmillaan kykenee tarjoamaan, että sisäistämisen kanssa alkoi tulla vaikeuksia jos retken puolivälissä.
Oli mukavan raikas, n. 15 asteen pakkanen ja lähes pilvetön taivas. Ulkona vallitsi omituinen, pehmeän utuinen valo kun päätin lähteä ”ihan vaan pienelle kävelylle” haukkaamaan happea kaiken flunssan potemisen keskellä. Tarkoituksena oli kulkea maksimissaan Aurorapolun ympäri, mutta intuitio vei mukanaan ja askeleet kääntyivätkin jälleen kerran kohti Iisakkipään reittiä.



Ja voi pojat sitä oli kiitollinen, että fiilis vei voiton järkiajattelusta. Jo alkumatkasta puiden lomasta näkyvä LUONNONVALO aiheutti euforiaa monen viikon harmauden jäljiltä, ja siinä vaiheessa kun aurinko alkoi taas laskemaan jossain horisontin takana varsinainen väri-iloittelu vasta alkoi.







Siinä vaiheessa kun seisoin Iisakkipään puurajan tuntumassa ja pyörin hyrränä nähdäkseni jokaisessa suunnassa jatkuvasti elävän valon ja maiseman, olin varma että päivän näytös oli nyt päättynyt ja edessä olisi ainoastaan hitaaaaaasti sinisen kautta mustaan taittuva loppulasku. Vaan Iisakkipäällä oli vielä jokeri taskussaan.
Kohti huippua kiivetessä tunturin pohjoislaen takaa iski yllättäen silmään niin kirkas valo, että luulin hetken aikaa jonkun ajelevan moottorikelkalla tunturissa. Parin lisäaskeleen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että tuo taivaallinen valo oli kuu. Edelleen lähes täysi, täyteläisen keltaisena ja todella kirkkaana loistava kuu. Kun toipuminen valon näkemisestä ja auringonlaskustakin on vielä kesken ja silmille heitetään tällainen jälkiruoka, meinaa ymmärrys pettää. En tiedä montako kertaa huipulle kiivetessä tuli ääneen äimisteltyä. Ei voi olla todellista.



Taisi se silti olla, ja onneksi jotain kuvasatoakin jäi. Veikkaan kuitenkin että tämä oli yksi niistä sellaisista kokemuksista jotka eivät unohdu ikinä, kuvia tai ei. Tällaisen reissun jälkeen kelpasi hyppelehtiä kevein askelin takaisin kohti Lullaa, pakkaamaan kamppeet seuraavana päivänä koittavaa kotiinlähtöä varten.
Vaikka hiihtohommat ja kaikki muukin meni aikalailla plörinäksi sairastumisen takia, mahtui mukaan hetkittäisiä helmiä joiden ansiosta asia ei jäänyt suuremmin harmittamaan. Uusi yritys odottaakin jo ihan nurkan takana, läpi sydäntalven kerrytettyä hiihtopainetta päästään toivottavasti purkamaan Saariselän laduille jo helmikuun alussa.