Tunturihiihtoa

Keskikesän helteitä voi paeta mielikuvaharjoitusten avulla vaikka hiihtoladulle. Tai tunturiin. Tai hiihtoladulle tunturiin.

Talviloman alkuosa vierähti äidin kanssa helpompia latuja tutkiessa ja hyvää hiihtotuntumaa hakiessa. Painetta päästä haastamaan itseään lisää oli ehtinyt kerääntyä näiden päivien aikana aivan tarpeeksi, jotta torstain suunnitelmia tehdessä ei montaa kertaa tarvinnut miettiä mihin suuntaan sukset sinä aamuna suunnattaisiin. Ylemmäs, kauemmas, rankemmin!

Saariselkä – Taajoslaavu – Luulampi – Saariselkä

Iisakkipään rinteitä on tullut kavuttua jalkapelillä jo monen monituiset kerrat, mutta tällä kertaa lähdettiin operoimaan sukset jalassa. Aamupäivän puolella ladut olivat vielä varsin jäisiä ja menoon sai keskittyä kieli keskellä suuta ettei ykskaks päätynyt mahalleen suksien livahtaessa vilauksessa takaviistoon. Puuston suojasta avoimempaan maisemaan saavuttaessa aurinko oli ehtinyt tehdä tehtävänsä ja pitoa alkoi löytyä paremmin.

Hiihtelyhommat alkoivat päristä ihan uudella tavalla heti, kun korkeuskäyrällä noustiin puurajan yläpuolelle ja maisema alkoi avartua kaikkialla ympärillä. Vaikka maisemat olivat kovin tuttuja, näyttäytyivät ne jälleen kerran aivan uudessa valossa. Sitä valkeuden määrää.<3

Vaikka keli oli mitä aurinkoisin ja lämpötila muutaman asteen plussan puolella, olisivat olosuhteet voineet olla hieman helpommatkin. Uutta lunta ei ollut satanut päiväkausiin, vaan plussakelien ja yöpakkasten vuorottelu oli tehnyt laduista hyvin kovat ja jäiset, samoin muustakin lumipeitteestä. Ylöspäin tästä ei juuri haittaa ollut karvapohjien ja tamppausmahdollisuuden vuoksi, mutta alamäissä saivat reidet tehdä ihan tosissaan töitä jottei vauhti riistäytynyt hallinnasta.

Jäistä ja jyrkkää rinnettä alas mentäessä oli muutamaan kertaan pakko pysähtyä vetämään henkeä ja vaihtamaan jarruttavaa jalkaa. Vaan kun jyrkimmästä osuudesta selvittiin ja reitti kääntyi myötäilemään tunturin laitaa, oli edessä pitkä pätkä pelkkää nautiskelua ja maisemien ihailua.

Vahtamapään ylityksen jälkeen reitti laskeutui takaisin metsän suojiin Vellinsärpimäojan varteen. Tästä matkaa olisi voinut jatkaa joko Vellinsärpimän tuvalle ja Lutto-jokea seuraillen takaisin Saariselälle, tahi kohti Taajoslaavua ja Luulammen kautta kotiin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä näillä osuuksilla en ollut ehtinyt ennestään hiihtelemään.

Hyvät olivat ladut täälläkin ja matka sujui mukavasti kevättalvesta nautiskellen. Vastaantulijoita ei juuri ollut, mutta Taajoslaavulla piisasi muitakin evästaukoa pitäviä. Varsinainen ruuhka oli vastassa Luulammella, missä risteää useampia pitkiä latureittejä ja palvelee sesonkiaikoihin erämaakahvila. Vaikka Taajoslaavulta oli ehditty tulla vasta muutama kilometri, alkoi munkkihammasta kovin kolottaa ja pidin heti perään jälkkäripaussin kahvin ja munkin merkeissä.

Luulammelta loppumatka takaisin lähtöpisteeseen kulki suosittua baanaa pitkin, ohi Rumakurun ja moneen kertaan hiihdeltyä Hirvaskurua pitkin. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta tähän suuntaan, ja onneksi niin! Hirvaskurun latuosuus tarjosi väsyneille jaloille ja käsille mukavan loppujäähdyttelyn, koska lähes koko matka oli lievää alamäkeä jossa ei suuremmin vauhtia tarvinnut lykkiä.

Rautulammen kierros

Lauantai oli tämän lomareissun viimeinen kokonainen päivä ja sitä varten hillosin ehkä eniten odottamaani hiihtolenkkiä; Rautulammen kierros. Reilut 20km pääosin erämaalatua (eli pelkästään perinteiselle tyylille ajettua yksikaistaista latua, ei luistelubaanaa) Niilanpään, Rautupään ja Raututunturien helmoja, huippuja, rinteitä ja satuloita pitkin. Voi ettien että!

Matkaan lähdettiin Kiilopäältä ja reitti otti luulot pois heti alkuunsa, kun alkoi pitkä ja jyrkkä pinnistely Kiilopään rinteille ja itäpuolelle. Kirkkaassa kevätauringossa maisemat muuttuivat huimemmiksi askel askeleelta ja kun ylös asti selvittiin, oli jälleen kerran pysähdyttävä aukomaan suutaan ihmetyksestä ja potemaan sisuksia puristavaa kiitollisuutta siitä että tämmöisiä juttuja on mahdollista tehdä ja kokea.

Kiilopään satulasta edessä oli piiiiiitkä, kaikkiaan noin kolmen kilometrin mittainen lasku alas Rautuojan varteen. Leveä kaksikaistainen latu jatkui Luulammelle, mutta meikämutrsikoijan reitti erkani kohti Rautulampea hieman aikaisemmin. Vauhdin hurmassa laskettelin alkuun onnellisesti ohi risteyksestä, mutta ihan Luulammessa asti ei sentään tarvinnut käydä kääntymässä.

Tästä laskusta sanottakoon sen verran, että seuraavalla kerralla se on varmasti vielä hauskempi kun tietää mitä minkäkin mutkan takana odottaa. Ensimmäisellä tutustumisella jarrua oli painettava vähän väliä sekä jäisellä ladulla liialliseksi yltyvän vauhdin, että mutkien takaa paljastuvien maastonmuotojen tuntemattomuuden takia. Muutamia alppihiihtovauhtia kiitäviä trikoohiihtäjiä alamäessä painoikin luistelu-uraa pitkin ohi niin että suhaus vain kävi.

Avotunturien maisemista ja pitkän laskun vauhtisokeudesta päästiin toipumaan erämaalatuosuuden alkaessa. Latu-ura muuttui varsin huonokuntoiseksi, koska kivikovaksi tamppautuneeseen pohjaan ei latukonekaan paljoa voinut tehdä ennen kuin päälle saataisiin uutta pehmeää lunta. Latu olikin varsin kuhmurainen, urat levinneet ja etenkin alamäkikohdat hyvin sileiksi ja jäisiksi auratut. Vaan väliäkö sillä, jokivarren tasaisessa maastossa oli mukava suksia rauhalliseen tahtiin ja nautiskella siitä, että pahimmat kuntohiihtäjät olivat jääneet kaahailemaan luistelulatujen verkostoon.

Tällä osuudella näkikin enemmän hissukseen hiihteleviä päiväretkeläisiä eväsreput selässään, omia polkujaan kulkevia liukulumikenkäilijöitä ja maastosta palaavia talvivaeltajia ahkiot perässään.

Rautulammella oli evästauon paikka. Kävijöitä sielläkin piisasi, vaikka meno ei ollut läheskään samaa luokkaa mitä pari päivää aiemmin Luulammella. Valoisassa ja lämpimässä päivätuvassa kelpasi istahtaa hetkeksi ahtamaan kitaan ruisleipää ja suklaapatukkaa, lisäenergia olisi tarpeen matkan jatkuessa ylös tunturiin heti Rautulammen tupakompleksin pihasta lähdettäessä.

Reittiä päinvastaiseen suuntaan hiihtänyt miesporukka varoitteli, että avotunturissa latuolosuhteet olivat olleet hyvin haastavat jäisyyden takia. Olisihan se ollut vaihtoehto palata samaa reittiä mitä tulinkin, vaan kun avotunturikokemuksia oli lähdetty hakemaan, niin sinnehän sitä samperi soikoon mentäisiin. Vaikka jouduttaisiin ottamaan sukset jalasta ja kävelemään pahimmat kohdat.

En tiedä lakkaanko jossain kohtaa ylistämästä karvapohjasuksien toimivuutta. En ainakaan vielä. Jälleen kerran ne osoittivat arvonsa ja yllättivät, sillä haarakäyntiä ei koko loppumatkasta tarvinnut harjoittaa kuin yksittäisten jyrkimpien ja jäisimpien kinkamien kohdalla. Muuten sitä sai painella varsin näppärästi sukset menosuuntaan suunnattuina joko ladulla tai sen vierellä, missä milloinkin sattui paras kulkuväylä löytymään.

Rautulammella kohtaamani miesporukan jutut aloin ottaa tosissaan vasta siinä kohtaa, kun Raututunturin huippu oli saavutettu ja edessä oli ensimmäinen lasku sen ja Rautupään väliseen satulaan. Vaikka tunturimaastoissa on tullut ryynättyä jo jonkin verran, mittasuhteiden valtavuus pääsee yllättämään säännöllisen epäsäännöllisesti. Siinä missä kävellessä alamäet ovat pitkiä ja loivia helpotuksen hetkiä, on suksien kanssa liikuttaessa homma tietysti hieman erilainen.

Puuterilumella tai edes jokseenkin pehmeällä hangella kruisailu on varmaankin aivan oma riemastuttava lajinsa, mutta tälle reissulle osunut pääkallokeli sai momentumin kasvamaan liiallisiin mittoihin heti kun maasto alkoi viettää alaspäin. Varsinainen latu oli niin levinnyt, haarautunut ja koppurainen ettei sen osalta voinut luottaa pätkääkään siihen, että sukset pysyisivät valmiissa urissa. Ladun ulkopuolelle hypätessä lumen pinta puolestaan oli niin kovaksi ja epätaiseksi jäätynyt, että jouduin pyytämään karkeaa pintaa lähes väkivalloin auraavilta suksirukilta useampaan kertaan anteeksi. Tässä kohtaa ihan oikeat teräskanttiset tunturisukset olisivat olleet varmasti parempi varustevalinta.

Paljon tulikin nähtyä hiihtäjiä, jotka kävelivät rinteitä ylös tai alas sukset kainalossa. Itse en siihen hommaan ryhtynyt, vaikka vähemmillä sydämentykytyksillä olisi silloin varmasti selvitty. Rinteitä mentiin alas vaihtelevilla tyyleillä, välillä tiukassa muna-asennossa auraten ja välillä kaikki raajat levällään tasapainoa hakien. Yksin kulkiessa siitä ei onneksi jäänyt todistusaineistoa jäljelle.

Niilanpään tuvalle saavuttaessa olo oli kaiken keskittymisen, kiipeämisen, jäkittämisen ja täryyttämisen jäljiltä jokseenkin hapokas sekä henkisesti, että fyysisesti. Loppumatka oli kuitenkin jälleen ihanaa loivaa ja pitkää alamäkeä, jota saattoi lasketella menemään ilman jatkuvaa tarvetta jarruttaa.

Rautulammen lenkki tarjoili loppujen lopuksi kaikkea sitä, mitä sieltä lähdinkin hakemaan. Haastetta, rauhaa, tilaa, älyttömiä maisemia ja monipuolisuutta. En malta odottaa seuraavaa kertaa, ehkä pehmeämmällä kelillä tai vaikka iltaruskon aikaan.

Reilun viikon mittainen loma sai ansaitsemansa päätöksen ja sunnuntaina koitti kotiinpaluun aika. Vain reiluksi kuukaudeksi tosin, sillä jo kesäkuussa olisi aika palata ja sukeltaa jälleen syvälle UKK:n erämaihin.