Pyhä-Luosto – 7/40 | Osa III

Ja niin koitti vaelluksen viimeinen aamu. Maali, eli luontokeskus Naava häämötti muutaman vaivaisen kilometrin päässä. Sinnehän käppäilisi ihan hujauksessa! Ja niin varmaan käppäilisikin, jos seuraisi kiltisti reittiä eikä lähtisi sekoilemaan sinne sun tänne.

Seuraamani 30km mittainen Pyhä-Luoston retkeilyreitti kulkisi virallisesti Uhriharjun kautta Isokuruun, ja siitä luontokeskukselle. Lumivyöryt olivat kuitenkin runnoneet Isokuruun laskeutuvat portaat siihen malliin säpäleiksi, että reitti oli siltä kohdin katkaistu täksi kesäksi. Vaihtoehtoina oli kiivetä Noitatunrurin ylitse Oravalammelle ja siitä kylälle, tai kiertää Kultakero ja saapua päätepisteeseen pohjoisen suunnasta.

Valitsin näistä vaihtehdoista jälkimmäisen, koska Noitatunturilla oltiin jo käyty. Karhunjuomalammelta pääsi näppärästi kurkistelemaan miltä Isokuru näytti Uhriharjulta katsottuna, ja teinkin täsmäiskun aina rikkinäisille portaille saakka ilman kantamuksia. Jos edellisen illan Kuorinkikuru oli ollut hieno, niin Isokuru oli sitten ihan tosi hieno!

Uhriharjulle oli tehty oikein näköalatasanne, josta edessä avautuvaa rotkoa pääsi ihailemaan. Mittasuhteiden valtavuus iski voimalla päin näköä, ja maiseman sisäistämiseen kului hetki jos toinenkin. Jälleen sain nautiskella tästä kaikessa ylhäisessä yksinäisyydessäni, ja hetken kruunasi kurusta nousevien ilmavirtojen vietävänä taituroiva ja kimeästi huuteleva haukka. Siinä sitä oli erämaatunnelmaa koko rahan edestä.

Kun portaiden alkupää löytyi, alkoi harmittaa että reitti oli katki. Isokuruun aukesi sen verran hienoja näkymiä tästäkin kohtaa, että olisi ollut mukava päästä jatkamaan matkaa kurun pohjalle saakka. Sieltä olisivat löytyneet myös Pyhänkasteenlampi ja -putous, joiden näkeminen sai olosuhteiden pakosta jäädä toiseen kertaan.

Uhriharjulta alkoi viimeinen etappi. Rinkka alkoi tässä kohtaa tuntua jo painavahkolta ja jalkoja kivisti. Onneksi edessä oli helppokulkuista, valtaosin sorastettua polkua. Hikistä oli eteneminen tälläkin kertaa, aurinko porotti täydellä teholla ja metsän suojissa ei tuulta ollut nimeksikään. Sitten, noin matkan puolivälissä vastaan tuli opaste. Karhunjuomalampi taaksepäin, Huttulaavu eteenpäin, Kultakero oikealle ja ylös tunturiin?!

Tunturinälkä ei nähtävästi ollut vielä täysin tyydyttynyt, koska niinhän siinä kävi että rinkka laitettiin jälleen pusikkoon jemmaan ja menomonot lähtivät viilettämään vauhdilla ylämäkeen. Polkua oli helppo seurata n. puolen kilometrin verran. Sitten alkoi vastaan tulla rakan laikuttamaa maastoa, jossa polkua sai paikantaa jatkuvasti uudestaan. Ylöspäin oli kuitenkin helppo mennä, kyllähän sen sitten huomaisi kun olisi huipulla. Ja ykskaks silmien eteen ilmestyivät Kultakeron laella töröttävät mastot, hiihtohissit ja muut rakennelmat.

Siellä sitä sitten oltiin, ihailtiin maisemia ja nautittiin auringosta vielä kerta kiellon päälle ennen loppujäähdyttelyjä. Tai niin siinä vaiheessa kuvittelin. Todellisuudessa tästä se työmaa vasta alkoikin, kun jo tulomatkalla jatkuvasti piiloon pakeneva polku ei kerta kaikkisesti ollut nähtävissä ylhäältä alas katsottuna. Edessä oli muutama hassu maalaikku ja sitten sitä rakkaa. Isompirakeista rakkaa, pienempirakeista rakkaa ja joka helkutin kokoista rakkaa leveänä kaistaleena.

Ei siinä auttanut muu kuin lähteä kikkailemaan alaspäin, joka askelta harkiten ja Kepakkoon tukeutuen. Ärräpäitä saattoi lentää tunturituulen vietäväksi kelpo määrä, sen verran työlästä ja raivostuttavaa louhikossa kyntäminen oli. Kun rakkavyöhyke sitten vihdoin oli selätetty, löysin itseni umpipuskasta ilman pienintäkään havaintoa mistään polkuun liittyvästä. Sen verran reittiin oli kuitenkin tullut kiinnitettyä huomiota, että tiesin reitin kulkevan kansallispuiston rajaa pitkin. Jos siis suuntaisin alaoikealle, tulisi oikea reitti jossain vaiheessa vastaan. Hikisen rymyämisen jälkeen siinä kävikin paremmin kuin hyvin, ja tupsahdin umpimetsästä suoraan rinkkani jemmapaikkaan. Nyt sai seikkailu ja sekoilu riittää, haaveissa siinsi valmiiksi keitetty kahvi ja mahdollisuus pestä kädet vedellä ja saippualla.

Viimeiset kilometrit taittuivat ilman turhaa sekoilua ja kun polku jalkojen alla vaihtui huoltotieksi, mielen valtasi haikeus. Nytkö se jo oli ohi? Nopeasti sitä kuitenkin mieli piristyi kun raahauduin Naavan parkkipaikalle, mihin olimme sopineet tapaamispaikan. Painavat kamppeet autoon ja tennarit jalkaan, aah! Naavassa pistäydyimme pesemässä kädet, lounaalla ja näyttelyä tutkimassa, sieltä mukaan tarttui myös parit matkamuistot sekä itselle että tuliaisiksi. Reissu Pyhä-Luostolla oli tullut päätökseensä.

Loppupeleissä alkuperäisen Hetta-Pallas suunnitelman kariutuminen ei jäänyt harmittamaan lainkaan, koska Pyhä-Luosto tarjoili niin paljon hienoa nähtävää ja koettavaa. Mitä suurimmat kiitokset siitä!

Sitten oltiinkin taas kerran tällä Lappi-retkellä tutuksi tulleen kysymyksen äärellä. Minne seuraavaksi? Tässä vaiheessa elettiin torstaita, joten aikaa oli vielä hyvin jäljellä. Hieman etelämmäksi katsottiin kuitenkin parhaimmaksi pikkuhiljaa siirtyä, ja lyhyen arpomisen jälkeen navigaattoriin iskettiin päämääräksi Kylmäluoman retkeilyalue. Sinne saisi mukavasti teltat pystyyn ja tarjolla olisi myös sauna! Jokainen vetäkööt omat johtopäätöksensä siitä, mitä mielessä liikkui kun Kemijärven kohdilla esitin kysymyksen: ”Mikä on rankkitynnyri?”