AnnaSuo, kuokka ja Jussi. Kurjet, rahka ja Bull Mentula. Siinä ajatuksia ja mielleyhtymiä, joita aivossa risteili kun mietin olisiko Kurjenrahkan kansallispuisto sopivin retkikohde syyskuun ensimmäiselle viikonlopulle.
Tarpeeksi lyhyt ajomatka ja sopivaiset reittivaihtoehdot houkuttelivat kohti Varsinais-Suomea. Lisäksi olin jo kesällä (tai jopa kevään puolella?) päättänyt, että syksyllä olisi mentävä visiitille ainakin yhteen suomaisemaa tarjoilevaan kansallispuistoon noin niinku värien ja mahdollisten muuttolintujen takia. Pahimmat kilpakumppanit olivat Torronsuo ja Valkmusa, mutta lopulta Kurjenrahkalla oli selvästi eniten tarjottavaa tämän kertaiseen tarpeeseen.
Reissun alku oli tyypilliseen tapaan hieman sekava. Halusin lähteä matkaan jo perjantaina, joten pikaisen pakkaamisen ja vaatteidenvaihdon jälkeen hyppäsin työpäivän päätteeksi kaaran kyytiin ja iskin navigaattoriin Pukkipalon parkkipaikan osoitteen.
Jihuu, viikonloppu sai alkaa! Intoa ja iloa kesti suunnilleen Saloon asti, sitten alkoivat uhkaavan harmaat pilvet syytää vettä niskaan. Jatkuvaa tihkua ja voimakkaita sadekuuroja kesti Kurjenrahkalle asti, ja pariin kertaan mietin oliko koko touhussa pienintäkään järjen hiventä vai olisiko parempi yrittää uudestaan paremmalla säällä.
No ei! Luupää mikä luupää. Auto parkkiin, sadevaatteet päälle ja rinkka selkään. Tässä vaiheessa oltiin ehditty jo niin pitkälle iltaan, että hämärä alkoi laskeutua. Suunnitelmaan tuli siis välittömästi muutos ennen ensimmäistäkään askelta, kun päätin siirtää yöpaikan Lakjärven laavulle Takaniitunvuoren sijaan. Tästä päätöksestä onnittelinkin itseäni useampaan kertaan, sillä sateinen syysilta vaihtuu säkkipimeyteen yllättävän nopeasti. Etenkin kun matka kulkee pientä kinttupolkua keskellä tiheää metsää.
Kiroamista ja jupinaa sisältyi jälleen kerran jo alkukilometreille, mutta otsalampun turvin laavu löytyi ja perille päästiin ilman nyrjähtäneitä nilkkoja tai muita kompurointeja. Oli pieni yllätys että tällaisella säällä paikalla oli yöpymässä kaksi muutakin porukkaa. Mukava pariskunta teki tilaa toisen laavun reunalle, jotta sain kamppeeni turvaan alati yltyvältä sateelta. Tulien ääressä oli mukava jutustella niitä näitä itse kunkin viikonloppusuunnitelmista ja reiteistä.
Sateen hieman tauotessa uskalsin poistua laavun suojista etsimään sopivaa telttapaikkaa ja sellaisen löydyttyä oli jälleen edessä harjoite teltan pikakasaamisesta, tällä kertaa pelkän otsalampun valossa. Tulipa todettua että onnistuu, mutta on se mukavampaa valoisalla. Koleassa illassa istuskelu ei juuri houkutellut, joten majapaikan oltua pystyssä ryömin suosiolla suoraan makuupussiin. Tukevan iltapalan ja sateen hiljaisen ropinan ansiosta uni tulikin nopeasti ja sitä riitti mukavasti aamuun asti.
Aamulla oli meininki teltan ulkopuolella ihan toinen. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja kaikki oli oikeinkin mukavasti. Auringon innostamana en malttanut ryhtyä edes aamupalan kokkailuun, vaan kasasin rojut vauhdilla ja lähdin liikkeelle. Syömään ehtisi myöhemmässäkin vaiheessa ja verensokerin ylläpitäjänä toimi takin rintataskuun jemmattu suklaalevy.
Maisema näytti aivan erilaiselta, tai siis maisemaa ylipäänsä näki nyt päivänvalossa. Mukavaa kuusimetsää riitti Takaniitunvuorelle asti ja luontopolkua seurailevan reitin varrella oli mukava pysähdellä lukemaan tietoiskuja Pukkipalon aarnimetsästä.
Vaihtelua oli myös huomattavasti enemmän kuin mitä odotin, pelkän tasaisen suon sijaan reitti kulki synkkiä aarnimetsiä, aukeita suonlaitoja ja karuja kallioita pitkin kiemurrellen kohti kansallispuiston rajaa.
Takaniitunvuoren näköalat kyllä jättivät hieman toivomisen varaa. Puusto on kasvanut siihen malliin, että mäntyjen kiemuraisten oksien lomasta erotti ainoastaan pieniä vilauksia takana aukeavasta suosta.
Savojärveä kohti kuljettaessa eteen tuli hyvin konkreettinen esimerkki talousmetsän ja suojellun metsän ilme-eroista. Pitkospuut kulkivat kansallispuiston rajaa pitkin hyvän matkaa siten, että vasemmalla oli ryteikköistä ja monipuolista koskematonta metsää ja oikealla avautui varsin tuore hakkuuaukea.
Reitti Savojärvelle kulki kansallispuiston alueiden ulkopuolella, pääosin heinittyneitä metsäautoteitä pitkin. Oma tunnelmansa ja kodikkuutensa niissäkin. Lounasta olin suunnitellut Rantapihan tulipaikalla nautiskeltavaksi, mutta pienen töhöilyn jälkeen huomasin kulkeneeni iloisesti oikeasta risteyksestä ohi ja olevani hyvässä matkassa Savojärveä kiertävällä rengasreitillä. Lisää suklaata siis kitaan ja kohti Kurjenpesää, jossa oli seuraava taukopaikka.
Savojärven kierros oli ihana! Hyväkuntoisia pitkoksia pitkin kelpasi saapastella suon ja järven erottavaa rantakaistaa. Vaikka päivä oli tuulinen ja järveltä puhkui aikamoinen puhuri, ei takkia tarvittu vaan pitkähihaisen paidan kanssa tarkeni oikein passelisti. Aurinko sai orastavan ruskan värit hehkumaan kirkkaina ja ilma tuoksui mukavasti suopursulle.
Savojärven kierroksella oli paljon aurinkoisesta syyspäivästä nauttimaan tullutta väkeä, pääpainon ollessa selkeästi perheissä ja päiväretkeilijöissä. Koko reissun aikaan ohi/vastaan kulki kyllä muutamia selvästi pidempääkin taivallusta tekeviä makuualustoilla lastattuine rinkkoineen.
Varsinainen ihmisrysä löytyi kuitenkin vasta Kurjenpesältä. Sen tulipaikka pöytäryhmineen oli aivan täynnä perheitä, kaveruksia ja saaliista päätellen sieniretkellä olleita senioriryhmäläisiä. Kaivelin suosiolla trangian esiin ja siirryin hieman sivummalle evästelemään.
Kun maha oli täynnä pastaa ja kahvia, oli hyvä hetki levätä hieman ja tutustua sulatellessa Kurjenpesän luontotuvan näyttelyyn. Siellä sai perehtyä sekä Kurjenrahkaan alueena, että sen nimikkolinnun elämään. Pieni, mutta yllättävän kattava ja kauniilla kuvilla varusteltu näyttely oli nopeasti kierretty ja oli aika heittää rinkka selkään viimeiselle etapille.
Alle puolen kilometrin päässä Kurjenpesältä sijaitsi Kurjenrahkan kansallispuiston ”päänähtävyys”, Kuhankuono. Rajakivellä onnistuu seitsemässä kunnassa vierailu n. 30 sekunnista. Testatattu juttu!
Kuhankuono on tunnettu tärkeänä rajapaikkana jo yli 600 vuoden ajan. Varhaisin tieto Kuhankuonosta on peräisin vuodelta 1381, jolloin Maskun ja Nousiaisten pitäjien rajapaikkojen luettelo päättyi sinne. Kivi toimii edelleenkin seitsemän kunnan rajakivenä. Kivelle ulottuvat Auran, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän, Turun ja Ruskon kunnat.
Kuhankuonolta hypättiin jälleen pitkospuiden vietäväksi, kunnes vastaan tuli Rantapihan tauko-/virkistyspaikka. Ehdin juuri ennen sympaattisen kioskin sulkeutumista kahviostoksille, ja huomioin kahvia ryystäessäni että olin aiemmin päivällä kävellyt vain parinkymmenen metrin päästä ohi suunnitellusta lounaspaikasta.
Eipä tuo loppupeleissä mitään haitannut, alunperin suunnittelmani rengasreitti vain muuttuikin (hyvin epämuodostuneeksi) kahdeksikoksi.
Ennen viimeistä talousmetsän läpi autolle kulkevaa siirtymää ehdittiin vielä sivistyä suotyypeistä ja metsän elinkaaresta Lammenrahkan luontopolulla. Parkkipaikalle se lopulta päättyi tämäkin reissu, ja jälleen tuli myhäiltyä onnistuneen ja ennakkoluuloja kumonneen kokemuksen aiheuttamasta mielihyvästä. Kurjenrahka oli paljon enemmän kuin mitä osasin odottaa, vaikkei kurjista näkynyt tai kuulunut tällä kertaa pihaustakaan.
Ja jösses, Kurjenrahkan visiitin myötä jo neljännes TAVOITTEESTA on täytetty!
