Taisin olla 8. tai 9. luokalla, kun viimeisimmän kerran viskelin sukset jalasta, vannoin etten enää ikinä hiihdä metriäkään ja julistin kylmän sodan koko lajia kohtaan.
Vaan kun pikakelataan aikaa reilut 15 vuotta eteenpäin, alkoivat myös suksien päällä suoritettavat ulkoilutoimet varovaisesti kiinnostella. Kyllähän se varmaan matkan teko sujuisi sutjakammin latuja pitkin sivakoidessa, kuin maiharit jalassa hankea kyntäen? Ja ei se hiihtäminen varmaan ihan hanurista noin muutenkaan ole, miksi sitä muuten kukaan vaivautuisi tekemään?

Aivopesua on suoritettu täydellä teholla myös somen suunnalta koko koronatalven ajan, siellä sitä kaiken maailman ihmiset suihkivat menemään toinen toistaan kuvauksellisemmissa maisemissa ja elämän ihanuutta ylisanoin hehkuttaen. Se, että joukossa oli runsaasti kaltaisiani aloittelijoita ja/tai hiihtoa kohtaan vähintäänkin epäluuloisesti suhtautuvia tyyppejä, teki koko asiasta helpommin lähestyttävän. Jos noin monia käännynnäisiä löytyy jo varsin suppeasta seurattavien piiristä, pitäisikö sitä itsekin kokeilla? Jäänkö jostain kerrassaan mainiosta paitsi jos vaan itsepäisesti jurnutan ja kieltäydyn kokeilmasta ihan periaatteesta?!

Hiihtoaatoksia kypsytellessä meni kokonainen vuosi, mutta nyt kun saatiin kunnon talvi koko maahan etelää myöten, alkoi tuumasta toimeen käyminen olla ajankohtaista.
Kun lisätään keitokseen vielä mitä parhaimmille talvikeleille sattunut, määrittelemättömän mittainen Mikkeliin suuntautunut koronapakolaisuus, alkoi kokonaisuus olla hyvin kasassa. Viimeinen sinetti tälle vanhan arkkiviholliseni kohtaamiselle oli tieto siitä, että ikivanhat sukseni ovat jostain syystä olleet kotipuolessa jemmassa kaikki nämä vuodet. Auttamattoman antiikkisethan ne olivat, ihan liian lyhyet ja todella kuluneet. Lopulta vaihdettiinkin suksivarustusta päikseen, äiteelle waka wanhat Järviset ja minulle vähän tuoreempaa ja sopivamman mittaista Peltosta alle.

Ja sitten koitti keskiviikko 17.3. armon vuonna 2021. Säätiedote näytti selkeää nollakeliä, kun työpäivän päättyessä lykkäsimme sukset autoon ja huristelimme kohti Mikkelin lentokentän latuja. Siellä olikin puitteet oikein hyvällä mallilla, eikä ruuhkasta tietoakaan vaikka parkkipaikalla autoja riittikin.

Täysin yleisten tapojeni ja toimintamallieni vastaisesti päätin kerrankin aloittaa varovasti ja kohtuudella. Vaikka omissa kuvitelmissani jo näin, kuinka sivakoisin tuulen lailla kymmenien kilometrien lenkkejä ihan muina kaisamäkäräisiä, osasin aavistella että totuus voi olla hieman toisenlainen. Ainakin vähän. Ja niinhän se olikin, kun sukset oli ankkuroitu jalkaan alkoi lipsuminen edes ja taakse, eikä tasamaan lykkimiseen meinannut löytyä mitään tolkullista metodia.

Onneksi keli ja suksien luisto oli sen verran hyvä, että tarmokkaalla tasatyönnöllä eteneminen sujui enimmäkseen ihan kelvollisesti, ainakin omien kriteerieni mukaan. Hankaluuksia tuli eteen luiston loppuessa tai maaston alettua kohota edes sentin verran ylämäkeen. Siinä vaiheessa tuli oltua kiitollinen väljästä ladusta, jossa sain räpiköidä menemään enimmäkseen ihan omassa rauhassa. Ja ylämäki, se vasta koitos olikin! Latu-uria pitkin ei ollut toivoakaan päästä etenemään ylämäkeen, vaan oli vaihdettava V-tyyliin ja lähdettävä tamppaamaan. Nilkat nuljuivat minne sattuu, sukset kolisivat yhteen ja takaa lähestyvä, huomattavasti sujuvammin ja vauhdikkaammin etenevä kuntohiihtäjäsetämies aiheutti stressipiikin.

Onneksi tuolla ladulla ei suurempia nousuja ollut kuin tuo yksi, jonka jälkeen palkintona odotti pitkä alamäki. Se lasketeltiinkin loppujen lopuksi alas tukevassa syöksylaskukyykyssä, koska maasto lähti viettämään alaspäin ennen kuin ehdin miettiä laskun suhteen sen tarkempaa strategiaa. Täysillä vaan ja parasta toivoen, ei siinä muuta enää pystynyt tekemään ilman että olisi pitänyt lähteä kikkailemaan suksia ylös ja ulos urista. Onneksi lasku ei loppujen lopuksi ollut kovinkaan jyrkkä ja urat olivat syvät ja tukevat myös kaarteissa, niistä selvittyä pystyi jo rentoutumaan ja nauttimaan vauhdin hurmasta.

Niin sitä tuli rikottua kaikki pyhät lupauksensa siitä kuinka ”miä en varmana hiihdä enää ikinä!!1”. Kotosalla aloitin taustatutkimuksen siitä, miten hiihtovehkeiden kehitys on tässä männävuosikymmeninä edennyt, koska jos näin lainakamppeiden kanssa en vihannut koko touhua vaan se oli jopa kivaa, millaista olisi jos alla olisi nykyiaikaiset ja justiinsa omiin mittoihin sopivat kamat? Ja niin, jotta menneen teiniminäni nöyryytys olisi oikein kokonaisvaltainen, voitte arvailla mitä urheiluliikkeen kevätaleista klikattiin päivän tuumailun jälkeen ostoskoriin ja tilaukseen.
Sukset, hitto vie.