Loman lopettajaiset Luonterilla

Kesästä, lomasta ja Luonterista on kulunut jo reilut puoli vuotta, koska jotenkin tämän jutun jakaminen vaan jäi syksyn kuhinoiden jalkoihin. Koska tänään vietetään kesäajan aattoa, onkin ihan passeli hetki virittäytyä hetkeksi kesätunnelmiin ja muistella miltä tuntui hillua ulkosalla paitasillaan ja käräyttää säärensä elokuun auringossa.

—

Aivoissa oli kytenyt jo pari vuotta ajatus yön yli kestävästä melontaretkestä. Kesäloman alkuperäisen aikataulun lähtiessä taas kerran aivan omille urilleen vapautui kalenterista täydellinen muutaman päivän rako vähän spontaanimmalle toiminnalle. Oltiin ystäväni H:n kanssa pohdittu jonkin sorttista reissua jo ennestään, joten kovin suurta suostuttelua ei tarvittu kun ehdotin että vaihdettaisiinkin patikkahommat Luonterin vesillä melomiseen.

Sen suurempaa melontakokemusta meillä ei kummallakaan ole, mitä nyt joskus männävuosina ollaan suhattu kotijärvellä kanootin kanssa. Itsevarmalla asenteella lähdimme kuitenkin alkuillasta matkaan Anttolan satama-altaasta, kanootti majoituskamppeilla ja laivakoiralla lastattuna. Jo ensimmäisten kymmenten metrien aikana olimme törmätä päin satama-altaan reunaa, mutta kun tästä haasteesta selvittiin oli edessä aavaa ulappaa. Selville vesille päästyä saimme kaikessa rauhassa etsiskellä sopivaa rytmiä ja tekniikkaa, kanootin kiemurrellessa hitaasti kohti pohjoista.

Ilma oli kuin morsian, mikäpä meidän siinä oli meloskellessa lämpimässä loppukesän illassa. Majapaikaksi ensimmäiselle yölle olimme valinneet Korvensaaren, josta oli katsottu löytyvän jonkinlainen vierasvenesatama, tai ehkä ennemminkin laituri. Ehdimme perille parin tunnin matkanteon jälkeen juuri ennen pimeän laskeutumista, ja saimme teltan pystyyn ennen kuin maailma katosi loppukesän sysimustaan yöhön. Otsalamppujen kanssa kävimme suorittamassa pikaisen tutkimuksen lähimaastossa, ja Korvensaari osoittautuikin paljon odotettua paremmin varustelluksi leiripaikaksi! Oli tilava keittokatos helloineen ja pöytineen, rivi siistejä huusseja, puita täynnä oleva liiteri ja erillinen vuokrattava saunamökki laitureineen.

Varsinaisesta telttapaikastakaan ei löytynyt suuremmin nipottamista. Rantakoivikossa oli selvästi tallautuneita ja sileitä paikkoja kuin tarjottimella, mutta mepä halusimmekin näköalapaikalle. Muutamia kiviä ja keppejä sivummalle viskelemällä saimmekin raivattua itsellemme erityisen kivan rantatontin, jossa saatoimme tuijotella tähtitaivasta suoraan teltan oviaukosta.

Vaikka ilta venyikin varsin pitkäksi evästä laitellessa ja höpöjä turistessa, aamun paahtava aurinko ja jostain vastarannalta kuulunut joutsenten mekastus ajoi meidät ulos teltasta hyvissä ajoin. Aamutoimet sujuivat mukavasti omalla painollaan, turhaa hötkyilemättä tai vitkuttelematta. Kun olimme saaneet tarpeeksemme pientä tutkimusmatkailua, aamupalaa ja rantavedessä kahlailua, alkoi olla aika jatkaa matkaa.

Mitään kiveen hakattua reittisuunnitelmaa meillä ei ollut, vaan ajatuksena oli meloskella menemään pitkälti fiiliksien mukaan. Aikaa olisi kuitenkin seuraavaan päivään asti, joten ehtisimme kyllä mainiosti etsiä sopivan rantautumispaikan jostain siihen mennessä.

Korvensaaresta otimme suunnan kohti länttä ja Karihiekkaa, johon myös oli merkitty vesillä liikkuville välineille sopiva rantautumispaikka. Reitti kulkikin enimmäkseen mukavasti saarien suojaisissa väleissä kiemurrellen, paria isompaa järvenselän ylitystä lukuun ottamatta. Matkalla ehdimme ihastella (tai kauhistella) Kamalansaaria, mussuttaa patonkia ja hummusta lokkiluodon suojaisalle laidalle parkkeeranneina, arvostella rannoilla näkyviä taloja ja mökkejä ja nauttia kesän viimeisistä helteistä. Viimeinen puristus yli Hepovirran vaati ponnistelua, sillä avarammilla vesillä tuuli nostatti jonkin verran aallokkoa kanootin vastukseksi. Karihiekan ranta kuitenkin läheni veto vedolta ja lopulta rantauduimme mahat kurnien lämpimälle hiekalle.

Karihiekalla piisasikin väkeä, oli veneilijöitä, päiväpatikoijia ja telttailijoita. Jututtajia riitti enemmän kuin olisi ollut tarpeen, vaikka mukavaahan se on kuulla muiden kokemuksia ja suosituksia. Nälkäisenä ja taas useamman tunnin meloneena olin kuitenkin huomattavan paljon kiinnostuneempi ruokatermokseni sisällä muhivasta chili con carnesta, kuin kanootin ja kajakin plussista ja miinuksista. Mieleen jäi kuitenkin suositus käydä kokeilemassa Juvan Oravareitti, jonka yhdeksi yhteistyöyrittäjäksi moottoriveneilemässä ollut miekkonen paljastui. Ehkä sitten tänä kesänä!

Jaloittelun ja ruokatankkauksen jälkeen koitti tuumaustauko. Olisi pikkuhiljaa hyvä alkaa pohtimaan tulevaa yöpaikkaa ja reittiä sinne. Yksi vaihtoehto oli Heposaari, jonne ei matkaa tulisi montaakaan kilometriä. Kokka kääntyi kohti etelää ja mela heilui, kuin kiidimme pitkin kesäisen Saimaan sokkeloita.

Maisemat pakottivat pysähtelemään, tai vähintäänkin hidastamaan vauhtia tuon tuostakin. Kymmenittäin kauniita kallioisia rantoja, jyrkkärantaisia saaria, hulppeita huviloita ja sympaattisia mökkeröitä jäi taakse, kun etenimme kohti Heposaaren leiripaikkaa. Suunnitelmamme muuttui kuitenkin välittömästi sanattoman yhteisymmärryksen vallassa, kun Heposaaren laituri silmiin osui. Laiturissa oli vene, ja mitä ilmeisimmin veneen omistaja seisoi ylempänä kalliorannassa nopeat aurinkolasit päässään ja pelkissä shortseissa tiukasti retkikuntaamme tuijottaen. Ei vilkutusta, ei tervehdystä, ei minkäänlaista elettä irronnut tuosta pönäkästä ja punakasta miekkosesta joka edelleen seisoi hievahtamatta ja tuijotti. Tuijotti tuijottamistaan.

Tuommoista mölliä emme kaivanneet seuraavan yön naapuriksi, joten ilman tarvetta neuvotteluun posotimme Hevossaaren ohi vauhtia hiljentämättä. Tämä oli sekä hyvä, että huono päätös.

Matkan jatkuessa saimme eteemme, oikealle ja vasemmalle jatkuvasti maisemia, jotka saivat eteläsavolaiset sydämemme sykkimään ja suumme ylistämään kotoseutujen kauneutta. Myös jännitystä mahtui mukaan, kun kohtasimme lossin! Kuparonvirran lossi hengaili tyynen oloisena vastarannalla väylää lähestyessämme. Tutkimme silmä kovana näyttikö siltä, että lossia vielä lastattaisiin. Tai olisiko kyydissä jo kärsimättömiä matkustajia. Tai odottaisiko toisella rannalla kyytiin halajavia. Tiukan analyysimme tulosten valossa uskalsimme lähteä hurjaan lossiväylän ylitykseen ja reissumme kaikki nopeusennätykset rikkoen pääsimme ehjin nahoin turvallisille vesille.
Lossi ei edelleenkään osoittanut elonmerkkejä.

Päivä alkoi kääntyä iltaan, kun saavutimme Linnunpäänselän ja käänsimme kurssin jälleen länteen. Seuraava potentiaalinen majapaikka odotti Ihantsalossa ja matkaa olisi vielä turhan paljon jäljellä. Kauniit maisemat ja leppeä kesäilta saattelivat meidät matkaan, mutta väsymys alkoi väistämättä painaa pitkän päivän jäljiltä. Aurinko laski laskemistaan ja alkoi tulla viileä. Matka taittui hiljaisuuden vallitessa.

Retkikunnassa alkoi olla havaittavissa mielialojen kireyttä. Olin vahingossa syössyt matkakaverin oman perisyntini, hampaat-irvessä-oman-jaksamisen-äärirajoille-venymisen syövereihin. Laivakoira nukkui kanootin pohjalla, H oli selvästi ärtynyt odottamattoman pitkäksi ja raskaaksi venyneen päivän jäljiltä ja minä suunnistaja sätin perämiehen paikalla itseäni matkaseuran kiduttamisesta. Onneksi ei ole montaa asiaa, joita suklaakeksi ei helpota.

Suklaakeksin voimia nimittäin tarvittiin, kun viimeisen saaren ohitettuamme kävi selväksi, että Ihantsalon vierasvenesatama oli hieman eri kaliiberia kuin aiemmat etappimme. Siellä ei näkynyt kuin isoja ja kalliita moottoriveneitä, eikä mikään viitannut siihen että maastossakaan olisi paikkoja tällaisille omin voimin kulkijoille. Päivän viimeinen haaste kuitenkin kääntyi loppupeleissä voitoksi, sillä löysimme mitä ihanimman leiripaikan läheisen kalliorannan huipulta. Jälleen aukeni yllämme kirkas elokuun tähtitaivas, Linnunratoineen ja muine herkkuineen.

Kun teltta oli saatu pystyyn, makuupussit levitetty ja ruokaa kitusiin, alkoi kaikki näyttää taas paljon paremmalta. Öistä järveä ja tähtiä ihaillessa ei voinut kuin olla kiitollinen siitä, että tällainen on Suomessa mahdollista ja sallittua. Tuntui, että päädyimme loppujen lopuksi yöksi justiinsa sinne, minne oli tarkoitus.

Hyvin nukutun yön jälkeen oli taas mukava herätä uuteen aurinkoiseen aamuun. Etenkin, kun tiedossa oli enää aivan lyhyt melonta Lietveden sillan veneenlaskupaikalle. Silta näkyi yöpaikkaamme, joten aamutouhujen kanssa ei ollut mitään kiirettä. Keittelimme kahvia ja tuuletimme makuupusseja ja telttaa lämpimässä tuulessa. Vaihdoimme muutaman sanasen ohi soutaneen täti-ihmisen kanssa ja ihmettelimme kaivinkonetta kuskaavaa proomua.

Loppu alkoi lähestyä tälläkin seikkailulla. Pakkailimme rojumme viimeisen kerran kanootin kyytiin leiripaikan siistittyämme ja lähdimme hitaasti kohti Lietjärven siltaa.

Muistin lapsuuden kesistä, että sillalla oli kesäkioski. Herkkuhampaat kolottoaen päätimmekin vielä meloskella toiveikkaasti sillan itäpuolella sijaitsevalle laiturille ja kipittää portaat ylös kioskille. Mutta voi mikä pettymys! Kiska oli laitettu kiinni elokuun alussa, joten vastassamme olivat pelkät kalterit ja kiitokset kuluneesta kaudesta. Koska aikaa kuitenkin oli vielä hetki ennen paluukyydin saapumista, kiipesimme kukkulan huipulle pystytettyyn huvimajaan ihailemaan maisemia eri perspekstiivistä.

Viimeinen kiepaus ”takalaiturilta” veneenlaskupaikalle ja Luonterin seikkailu oli tullut päätökseensä. Lopulliset kilometrit jäivät arvoitukseksi, mutta paljon oli ehditty nähdä ja kokea. Kaksi erilaista, mutta omalla tavallaan ihanaa telttayötä tähtitaivaan alla. Aurinkoa ja kesän viimeiset hellepäivät, aurinkorasvan tärkeydestä muistuttivat säärien rusketusraidat vielä tammikuussakin. Isoista asioista ja hölmöistä pikkujutuista jauhamista omalla painollaan, ilman kiirettä. Laatuaikaa ja uusia muistoja rakkaan ystävän kanssa.

Luonteri totisesti tarjoili meille parastaan, ja reissun loppukuvia ottaessa ei hymyä tarvinnut pakottaa.