AnnaUrho Kekkosen kansallispuisto ja allekirjoittanut heräilivät uuteen aamuun hikisissä ja painostavissa tunnelmissa. Muita leiriytyjiä ei Taajoslaavulle ollut ennusteeni mukaan eksynyt ja poropoppookin oli yön aikana vaihtanut maisemaa. Aamupäivän auringossa saatiin touhuilla iltaa vähemmällä huitomisella, ja aamupala valmistui mukavasti laavun tulipaikalla istuskellen.
Edellisen päivän turinat löydät täältä!
Tai noh, mukavasti ja mukavasti. Eipä siinä istuksiessa minkään maailman hätää ollut, mutta kaikki liikkuminen veden hakemisesta romppeiden pakkaamiseen sai hien valumaan selkää pitkin. Yksinäisyyden merkittävä etu oli se, että leirissä kehtasi patsastella hyvin kevyellä varustuksella aina lähdön hetkiin saakka. Jos aikaa (ja ruokaa) olisi ollut ylenpalttisesti, olisi ollut ihan potentiaalinen ajatus hypätä jokeen viilentymään ja jättää patikoinnit viileämmille keleille.
Vaan ei auta, matkaa oli jatkettava ja ilmassa häilyvä sateen tuntu pisti muutoin verkkaiseen aamuun aamupäivään vauhtia. Olisi hyvä päästä edes johonkin asti, ennen kuin vettä kaiken todennäköisyyden perusteella tulisi niskaan. Vaatteet päälle, kengät jalkaan ja rinkka selkään siis. Montaa sataa metriä ei polkua tarvinnut kyntää kun kulku meni puuskuttamisen puolella.
Eteneminen oli niin samperin tahmeaa, etten vastaavaa ole kokenut koskaan aikaisemmin. Tuntui ettei matka taitu millään, koko ajan oli pysähdyttävä juomaan vettä ja pitämään pieniä taukoja. Kisaväsymystä oli selkeästi ilmassa, ja niin oli jotain muutakin. Heti kun metsä harveni sen verran että näkyvyys pohjoiseen parani, päsähti näkökentälle loputtomasti uhkaavan tummia, sinisenä hehkuvia pilviä. Ukkonenhan se siellä!
Ääntä, salamointia tai sadetta ei kuitenkaan vielä kuulunut ja olin hetken aikaa toiveikas. Ehkä ukkosrintama jatkaisi menojaan johonkin muualle kuin mihin itse oli menossa. Vaan eipä se siltä vaikuttanut, ennemmin tilanne alkoi kääntyä sille kantille että olin ajautumassa umpikujaan ja suoraan sateen syövereihin. Ainoa suunta missä taivas näytti selkeämmälle jäi kauemmas selän taa jokaisella askeleella.
Maisemissa ei tälläkään siirtymällä ollut moitittavaa, vaikka mitään meheviä näkoalapaikkoja ei matkan varrelle osunutkaan. Erämaan tunnelmaa loivat koskemattomat metsät, vapaina solisevat purot ja viehättävät pienet lammet. Ja tietysti se, ettei muita kulkijoita taaskaan näkynyt taikka kuulunut mailla eikä halmeilla.
Olin jo niin tottunut omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni, että lähes säikähdin kun vuorokauden verran mykkänä ollut puhelin yllättäen surahti taskussa. Jahas, taas oltiin yhteyksien äärellä! Nopea viesti ja ilmoitus kotiin, hengissä ollaan ja matkaa tehdään.
Taivas edessä kävi hetki hetkeltä tummemmaksi, ja aika lailla tarkalleen Taajoslaavun ja Vellinsärpimän autiotuvan puolivälissä jysähti ensimmäisen kerran. Sitten toisen. Ja välähdyksiäkin alkoi näkyä. Puuha-Peten opein elefantteja laskeskellen määritin varsinaisen myräkän n. 10km päähän pohjoiseen. Eli justiinsa sinne suunnille, minne oli tarkoitus tallailla.
Olin juuri päässyt Vellinsärpimäpään länsilaidalle ja Vellinsärpimäojaan laskevan puron ääreen, kun koitti se jännittävä hetki ilman tyyntyessä ja hiljentyessä hetkeksi täysin, kunnes alkaa kova puhuri. Se oli selvä merkki siitä, että sadevaatetta oli alettava vetää niskaan ja vikkelästi kanssa. Loppujen lopuksi nopeampikin olisi saanut olla, koska vettä alkoi tulla kuin saavista kaatamalla siinä vaiheessa kun kuorihousut olivat vielä puolitangossa. Rinkka oli onneksi sadesuojansa uumenissa, mutta päällä olevat vaatteet ehtivät hieman kastua, vaikka yritin hakea suojaa harvaoksaisten mäntyjen katveesta.
Sitä lajia riittikin sitten. Useampi kilometri taivallettiin kaatosateessa ja koko ajan lähempää kuuluvan jyrinän ja salamoinnin säikyteltävänä. Jos edellisenä päivänä harmitti ettei reitti kulkenut avotunturissa, niin nyt metsä olisi saanut olla vähän tiheämpikin. Jupinan ja mutinan saattelemana, hiestä ja vedestä märkänä oli varsinainen juhlahetki nähdä Vellinsärpimän autiotupa. Suojaa! Kuivaa! Lämmintä!
Paikalla ei totuttuun tapaan ollut muita kulkijoita, aluksi. Sain kaikessa rauhassa laitella kamiinaan tulet ja vaihtaa kuivaa vaatetta päälle tuvan suojissa, ennen kuin sisälle tupsahti pyöräretkellä ollut pariskunta pitämään evästaukoa. Siinä syödessä ja syömistä laitellessa tuli jutusteltua reittisuunnitelmista, säästä ja muusta asiaan kuuluvista aiheista. Ei ollut heilläkään mennyt päivä ihan suunnitelmien mukaan, kaatosade oli alkanut samalla hetkellä kun Saariselän pyörävuokraamon ovesta oli astuttu pihalle. Kovapäistä ja sadetta pelkäämätöntä sakkia.
Pariskunta poistui pihamaalle aikomuksenaan jatkaa matkaa ja jäin jälleen omaan rauhaani hauduttelemaan evästä ja kahvia. Pihalta alkoi kuitenkin kuulua vieraskielistä posmennusta ja puunhakureissulla selvisi, että neljän t-paitasillaan pyöräilevän ukkelin joukko oli lähtöisin Norjasta ja tällä erää hieman eksyksissä. Se ei heitä kuitenkaan vaikuttanut juuri haittaavaan, kun autiotunvan seinällä roikkuvasta kartasta oli saatu sijainti paikannettua ja reitin seuraavat vaiheet selväksi, lähti karavaani kulkemaan yhtä iloisen vauhdikkaasti kuin mitä oli paikalle pöllähtänytkin. Kovapäistä ja sadetta pelkäämätöntä sakkia hekin.
Loppuajan sainkin taukoilla ja pitää sadetta kaikessa rauhassa. Tupa lämpeni mukavaksi, vaatteet kuivuivat kamiinan lämmössä ja chili sin carne nosti energiat ja verensokerit taas kelvolliselle tasolle. Ja kahvi. Ja keksit.
Vellinsärpimällä tuli tuumailtua loppumatkan reittiä ja aikataulua. Huomenissa olisi oltava Saariselällä ennakkoon varattua hotellihuonetta lunastamassa. Periaatteessa olisin voinut ihan hyvin jäädä Vellinsärpimälle yöksi, siinä olisi siisti ja lämmin tupa ja paljon (joessa) virtaavaa vettä saatavilla. Näin jälkikäteen ajateltuna se olisi ollut hyvinkin fiksu veto, sillä jalat olivat tässä vaiheessa jo kovasti kipeät ja rakoilla. Outo juttu sekin, aiemmin kesällä Pyhä-Luostolla haahuillessani en tainnut saada rakkulan rakkulaa kinttuihini, nyt niitä riitti lähes joka varpaalle. Ja jalassa oli kuitenkin tismalleen samat kengät, samat alussukat ja samat villasukat. Just.
Enhän minä siihen sitten kuitenkaan malttanut jäädä. Jotenkin päässäni järkeilin, että ei ne jalat ainakaan vähemmän kipeiksi yön aikana muuttuisi ja olisi kivampi olla huomenna sitten jo aamusta ihan Saariselän hollilla. Alkuperäiseen reittisuunnitelmaan sisältynyt Luttotupa sai jäädä toiseen kertaan, sillä kartalla näkyi suorempaa ja lyhyempää reittiä Pietarinvaaran yli kulkeva ura. Aina vaan lisää kovapäistä ja sadetta pelkäämätöntä sakkia!
Burana huuleen ja polulle. Sade oli tauon aikana hellittänyt ja vaihtunut ilmassa leijailevaksi hötökosteudeksi ja suhruksi. Sadevaatteita teki kuitenkin mieli pitää päällä, sillä uusi kuuro saattaisi osua kohdalle ihan milloin vaan.
Jotain oli kartanlukemisen tärkeydestä opittu ja tällä kertaa ei reitin nousujohteisuus tullut yllätyksenä. Hidasta ja sitkeää nousua riittikin monta kilometriä, aina Pietarinvaaran huipulle saakka. Kartassa näkyvä polku ei kuulunut nykyisten huollettujen ja viitoitettujen reittien piiriin, mutta oli kuitenkin helppo seurattava. Paikoittain huonokuntoisia pitkospuita pitkin pääsi edelleen sangen mukavasti kosteikkojen yli ja puissa ja kivissä oli näkyvissä vanhoja maalimerkintöjä.
Pietarinvaaran jyrkältä länsirinteeltä avautui varsin muikea näkymä edessä siintävälle Iisakkipäälle. Maisemaa olisi ehkä osannut arvostaa vielä enemmän, jos yleisfiilis olisi ollut jotain muuta kuin ”eikö-tämä-samperin-sade-ja-kivikko-ikinä-lopu”.
Joku masokismin ja itsensä ylittämisen euforia kuitenkin yllätti vielä aivan viimeisillä kilometreillä. Iisakkipään lähes puuttomalla rinteellä sadetuhrua ja tuulta vastaan painaessa iski lähes hysteerinen ilo ja olo.
Siinä sitä seisottiin tuulen riepoteltavana, kroppa muussina ja vaatteet taas kerran hiestä kosteina. Ja justiinsa se oli se juttu. Tässä sitä oltiin, vaikeuksia kohdanneena ja voittaneena. Epämukavuutta ja väsymystä sietäneinä. Ja se kaikki oli tehty, koettu ja siedetty ihan ite. Ite ja yksin. Pärjäten.
