AnnaEnsimmäinen aamu Urho Kekkosen kansallispuiston maastoissa nukutun yön jäljiltä valkeni raikkaana ja aurinkoisena. Jalkoja kivisti edellisen päivän tarpomisen jäljiltä, eikä ihme. Mittariin kertyi vahingossa piirun päälle 20km patikointia, neljännes enemmän kuin mitä oli tarkoitus. Hupsista.
Ensimmäisen päivän seikkailut löytyvät täältä.
Määränpäänä Rautulampi
Auringossa ja leppoisassa tuulessa teltta ja muut yöpymisvehkeet kuivuivat ja tuulettuivat nopeasti, ja matka kohti Rautulampea saattoi alkaa. Sen sijaan että olisin mennyt ”virallista” Rautulammen rengasreittiä pitkin, päätin tässä kohtaa hieman oikaista ja kulkea lähempää Niilanpään ja Rautupään huippuja.
Pitkää ja sitkeää kiipimistä riitti, eikä hien virtaamista helpottanut kirkkaasti puolipilviseltä taivaalta helottava aurinko. Mikäpä siinä silti kulkiessa, ilman kiirettä ja ympärillä upean avaraa maisemaa jokaisessa ilmansuunnassa.
Kulku kävi kohti itää ja kaukana edessä siinsivät Urho Kekkosen kansallispuiston erämaavyöhykkeen muhkeat tunturit. Leikittelin ajatuksella siitä, miltä tuntuisi jos matkan määränpää olisikin kaaaaukana siintävä Sokosti. Aivan varmasti jännittäisi enemmän, niin hyvällä kuin huonollakin tavalla.
Oman kokemattomuuden tuppaa huomaamaan aina hassuissa paikoissa. Jos kartan lukeminen olisi ollut tutumpaa, tai siihen olisi ylipäätään kiinnittänyt enemmän huomiota, olisi ollut ilmiselvää että Raututunturin huipun jälkeen tunturimaisemista siirryttäisiin ihan erilaiseen maastoon.
Rautulammelle laskeuduttiin jyrkkää ja kivikkoista uraa pitkin ja jalat olivat enemmän kuin kiitolliset päästessään ulos kenkien tiukasta otteesta ja kahlaamaan lammen viileään veteen. Uimaan en sentään uskaltanut, vaikka sellaistakin hurjastelua harrastettiin.
Taukopaikalla oli muutama retkikunta, mutta ei turhan paljon väkeä. Valtaosa näkyi olevan liikkeellä läskipyörän voimin, ainoastaan kaksi apostolin kyytiin luottavaa porukkaa istui kokkailemassa nuotipaikalla.
Rautulammen varustus oli kokenut ikävän iskun vanhan päivätuvan palettua maan tasalle aiemmin keväällä. Hyvällä säällä oli kuitenkin mukava istua ulkosalla ja tuulettaa nahkeaa ruumistaan ilman rinkkaa tai kenkiä. Pienen huilin, vessatauon ja vesipullon täydennyksen jälkeen oli aika sukeltaa Rautuojan purolaaksoon ja reitille kohti Luulampea.
Rautulampi – Luulampi
Jos olisin etukäteen lukenut kartasta tiennyt millaiseen pätsiin olin matkalla, Bruce Dickinsonin neuvot kukkuloille juoksemisesta olisivat saattaneet houkutella hyvinkin paljon. Vaikka reitti kulki Rautojaa myötäillen, oli maasto näin loppukesästä enimmäkseen kuivaa ja karua. Veden läheisyyttä ei edes tajunnut niinä hetkinä, kun polku koukkasi hieman korkeammalle ojan pohjalta.
Harvoin on vesi maistunut niin hyvältä kuin tämän siirtymän juomatauoilla. Parinkymmenen kilon rinkan retuuttaminen helteellä ei ole helpoimpia ja kevyimpiä juttuja mitä olen tehnyt, mutta niin sitä hissukseen edettiin kohti Luulampea ja päivällistä.
Loppumatkasta maisema alkoi muuttua kovasti tutun oloiseksi ja huomasin taivaltavani yhden lemppari tietokonepelini maisemissa. Jos siis haluaa lähteä larppaamaan Skyrimia, niin täältä löytyisi siihen oikein mainiot puitteet. Fantasiapelipäissäni sain entistä suurempaa hupia siitä, kun erään erityisen kauniin kumpareen päällä koivujen varjossa istui nuori nainen joka vaikutti odottavan jotakin. Todennäköisesti odotuksen kohteena oli matkakumppani, koska maassa vaikutti olevan tavaraa vähän turhan paljon yhden ihmisen kannettavaksi.
Tuossa ympäristössä ja ajatukset pelimaailmoissa olisin voinut vannoa, että häneltä olisi löytynyt joku mukava sivutehtävä jota lähteä suorittamaan. Metsästysretkellä luolan uumeniin kadonnut ase tai maantierosvojen varastama perhekalleus kenties? Tyydyin kuitenkin tällä kertaa ainoastaan tervehtimään ja jatkamaan matkaani, katsotaan niitä side questeja seuraavalla kerralla jos hän edelleen koivikossa hengailee.
Hetki ennen Luulammelle saapumista kohtasin ensimmäisen ylitettävän joen/puron tällä reissulla. Vesi oli n. pohkeeseen asti ulottuvaa ja reippaasti virtaavaa, joten vaati hetken verran tuumailua jotta päätös ylitystavasta saatiin tehtyä. Suoraviivaisinta olisi ollut ottaa kengät ja sukat pois ja kahlata yli. Mutta kun laiskotti. En millään jaksanut alkaa ottaa kenkiä pois, kuivattelemaan jalkoja ja sullomaan hoosiannaa huutavia varpaitani takaisin kenkien kuumuuteen.
Niinpä tein päässäni millin tarkat laskelmat ja analyysit pinnan päälle tai aivan sen lähettyville ulottuvista astinkivistä, niiden etäisyyksistä ja todennäköisestä vakaudesta, otin kepakon tukevasti käteen ja lähdin huojumaan yli virran. Pariin kertaan oli astuttava hieman syvemmällä uivalle kivelle, mutta tiiviit ja kosteussuojalla käsitellyt popot eivät tästä olleet moksiskaan vaan kuljettivat minut kuivin jaloin vastarannalle. Jee!
Luulampi oli kaunis! Ja hyvin isolle alueelle levittäytyvä taukopaikka. Ison kahvilarakennuksen ympäristöön oli siroteltu useampia tulipaikkoja, telttailualueita, huussit ja puuvarastot. Tässä olisi ollut mitä mainioin yöpaikka, mutta ihmismäärä ei houkutellut jäämään. Alkamassa oli ilmeisesti jonkin sortin perheleiri, sillä useita telttakunnallisia eri ikäisiä ihmisiä touhusi kovasti keskenään ristiin rastiin ja siirtyi joogamatot kainalossa kahvilarakennuksen suojiin ohjatun ohjelman pariin.
Vetäydyin ruuanlaittoon vapaana olevalle tulipaikalle, mutta sain pian seurakseni maastopyörillä matkaa tekevän pariskunnan. Oli mukava jutustella niitä näitä ruokailun lomassa, he olivat tulossa Norjan puolelta ja matkalla kohti Oulankaa. Sinne päätyisin itsekin vielä ennen kotiinpaluuta, vaikken sitä tässä vaiheessa tiennytkään.
Kun maha oli täysi ja päätös yöpaikasta tehty, oli aika nostaa rinkka selkään viimeisen kerran tälle päivälle ja lähteä kohti Taajoslaavua.
Luulampi – Taajoslaavu
Reitti Taajoslaavulle oli sanalla sanoen vaihteleva. Vaikkei matkaa ollut kuin kolmisen kilometriä, ehdittiin siinä ajassa kiivetä kivikkoista mönkijäuraa ylös ja alas, kiemurrella soisella alueella tukevaa ja kuivaa jalansijaa etsien ja ylittää muutamia puroja.
Puhelimesta oli kadonnut kenttä jossain vaiheessa Rautulammen ja Luulammen välillä, eikä sitä enää kuulunut lähemmäs erämaaosion rajaa siirryttäessä. Ilta-auringon valolla on taipumus tehdä maisema jollain tapaa raukeaksi ja epätodellisemmaksi ja väsyneenä sitä alkavat ajatukset laukkaamaan. Matkalla tuli mietittyä pariinkin kertaan, että olisiko kannattanut jäädä Luulammelle missä oli muitakin ihmisiä. Luotin kuitenkin siihen, että myös Taajoslaavulla olisi yöpyjiä. En ole koskaan päässyt/joutunut yöpymään täysin yksin kansallispuistoissa hortoillessani, joten niiden todennäköisyyksien valossa en ollut turhan huolissani.
Vaan nytpä se hetki koitti, tietysti juuri silloin kun ei ihan välttämättä olisi tarvinnut. Saavuin Taajoslaavulle enkä ollut uskoa silmiäni, kun tajusin ettei siellä tosiaan ollut ketään. Ympäristö oli mitä kaunein ja vaikutti aivan käsittämättömän kivalta yöpaikalta laavuineen ja jokineen.
Väsytti, mutta päätin jatkaa matkaa. Virhe ja lottovoitto. Taajoslaavu on upealla paikalla, mutta kesäaikaan ötökkähelvetti. Itikoita, paarmoja, mäkäräisiä. Ei yhtään ihmistä?! Vieraskirjan viimeisin merkintä eiliseltä.
Otteita matkapäiväkirjasta
Alkuinnostuksen jälkeen alkaa pelottaa. Yksin erämaan laidalla, puhelimessa ei kenttää tuntikausiin. Karsikkopuu. Luita. Linnun oksennusta.
Niinhän siinä kävi, että väsyneenä alkoi puntti tutista ja jonkin aikaa hyörin sopivaa telttapaikkaa etsien varsin kurjissa tunnelmissa. Siirsin telttaa kertaalleen jokivarresta lähemmäksi laavua, koska tuntui edes hieman turvallisemmalta olla rakennusten lähellä. Eikä karsikkopuun juurella yöpyminen olisi missään olosuhteissa mukavaa, ties mitä tonttuja ja kummituksia sellaisessa elelee.
Olin saada sydänkohtauksen kun teltan pystytettyäni käännyin ympäri ja jouduin silmätysten metsän elävien kanssa. Porohan se siinä. Kolmekin poroa poikineen. Siinä me seisoimme laavun reunalla toisiamme tasapuolisen säikähtäneinä möllöttäen, kunnes tilanne todettiin vaarattomaksi puolin ja toisin. Jännitys laukesi tähän kohtaamiseen ja loppuillan kykenin jo nauttimaan olostani ja yksinäisyydestä.
Olihan se nyt siistiä, että tällainen paikka oli hetken aikaa vain minun.
Ajattelin käydä joessa iltapesulla. En ehdi, porot valtaavat uimarannan. Naurattaa. Jonon kautta kahlaamaan ja huuhtomaan kasvot. Vesi on raikasta, ei kylmää.
Telttaan meno on taiturointia. Miljoona ötökkää. Suojassa on hyvä olla, ilma on edelleen yli +20. Harmittaa ettei saa soitettua kotiin. Aamulla voi sentään kokkailla laavulla, tuskin on enää tulijoita. Pää kuulee omiaan. Auto? Moottorisaha? Läskipyörä? Pelkkä joki. Säätiedotusta ei voi tarkistaa. Sataakohan huomenna kovasti?
Otteita matkapäiväkirjasta
Luulammella oli tullut syötyä sen verran tukevasti, että iltapalahommille ei enää ollut tarvetta. Kun olin saanut raikastettua olotilaa joessa, oli mukava mönkiä telttaan jalkoja lepuuttamaan ja purkaa päivän ajatuksia ja kokemuksia paperille. Porot hääräilivät leirin ympäristössä pitkän aikaa. Onneksi olin nähnyt ne, muutoin teltan ulkopuolelta kuuluva isomman eläimen aiheuttama kahina olisi voinut aiheuttaa paniikinsekaisia tuntemuksia.
Unen tuloa ei tarvinnut kauaa odotella, vaan muutaman suklaapalan voimin joen kohinaan oli hyvä nukahtaa.
