Aamu kaunis iloinen valkeni aurinkoisena, vaikka yöllä oli ropissut vettä varsin runsain määrin ja useampaan otteeseen. Aamupuurot ja kahvit keiteltiin Punaisenhiekan tulipaikalla, ja päivä vaikutti kaikin puolin lupaavalta. Ilma ei ollut lämmin, jos ei kylmäkään, mutta poutainen ja sateen jäljiltä raikas. Ajoittaisesta heräilystä huolimatta takana oli mukavan mittaiset unet, ja tiedossa olisi tärkeä päivä.

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto hurmasi maisemillaan

Kesken puuron mussutuksen alkoi taivaalle kuitenkin kerääntyä harmaita pilviä, eikä mennyt montaa hetkeä ennen kuin niskaan alkoi ripsiä tihkua. Teltta, makuupussi ja sekalainen tilpehööri tuli kerättyä äkkiä kasaan ja rojuläjäni kanssa pakenin autiotuvan verannan suojiin pakkaamaan. Tihku yltyi nopeasti ihan kunnon sateeksi, eikä säätiedotus luvannut asiaan juurikaan helpotusta lähitunteina. Aamun hyvät mojot, vibat ja fiilingit alkoivat valua sulamisvesien mukana kohti Pallasjärven pohjaa, ja tunturiin lähteminen moisella koiranilmalla kehtuuttaa ihan tosissaan.
Jonkin aikaa sateen hellittämistä (turhaan) odoteltuamme ja kuukkeleiden mökästystä kuunneltuamme oli pakko todeta, että ei se tästä kuivemmaksi muuttuisi ja olisi järkevintä siirtyä autolle jatkamaan matkaa. 
Heipat siis Punaisellehiekalle, olit ihana ja nätti ja haluan tulla käymään uudestaan kun jäätä ja lunta on vähemmän!

Lyhyen ajomatkan jälkeen auto kurvattiin parkkiin Pallastunturin Luontokeskuksen pihaan. Vaikka keli oli synkeä, märkä ja kaikin puolin epähoukutteleva, oli tiluksilla liikettä. Luontokeskuksella piisasi yllättävän paljon asiakkaita säästä ja ajankohdasta huolimatta. Kun näyttely oli kierretty ja katsastettu, oli aika jututtaa henkilökuntaa. Heiltä saadut uutiset alkoivat jo pedata sitä lopputulemaa, että Pallas-Hetta vaellusta ei tulisi tällä kertaa tapahtumaan. Tuntureilla oli kuulemma edelleen runsaasti lunta, maasto oli märkää ja reitin kunto ensimmäisten kilometrien jälkeen täysi mysteeri. Hetta-Pallaksen vaeltajia ei kuulemma lumitilanteesta johtuen ollut vielä tänä keväänä ollut lainkaan, sen sijaan viimeisiä(?) innokkaita vapaalaskijoita oli kivunnut tunturiin suksineen vielä kuluvalla viikolla.

Päätimme kuitenkin lähteä kävelemään reitille vievää sorastettua polkua hieman eteenpäin ilman varusteita, jotta nähtäisiin omin silmin mitä oli vastassa. Ei tarvinnut kulkea kuin kilometrin verran, kun realiteetit alkoivat valkenemaan toden teolla. Näinkin matalalla oli vielä lunta polulla, ja paksulti. Lumilaikkujen ylitys pelkästään oman painon voimalla oli jo epävakaata, saati sitten 20kg rinkka selässä ja tasapainoa sotkemassa. Kiipeilimme Vatikurun luontopolkua ylöspäin, ajatuksena käydä mahdollisesti ylempänäkin tunturissa. Hyvin äkkiä kävi kuitenkin selväksi, että ei kannata. Pilvet roikkuivat matalalla ja tunturien huiput peittyivät harmauteen. Märät, lumiset ja kelirikkoiset polut eivät houkutelleet eteenpäin, ja sateen mahdollisuus häilyi koko ajan ilmoilla. 

Tässä vaiheessa tein päätöksen siitä, että Hetta-Pallas/Pallas-Hetta saisi jäädä toiseen kertaan. Tarkoitus oli tehdä ensimmäinen useamman päivän ja yön kestävä vaellus nimenomaan selkeästi merkityllä ja korkeuseroja lukuunottamatta varsin helppokulkuisella reitillä, ja sitä ei totisesti ollut tällä hetkellä tarjolla. 

Kyllähän se otti päähän. Isosti. Tätä reissua oli suunniteltu viime vuoden lopulta lähtien ja toivoa elätelty viimeiseen hetkeen asti, turhaan. Olen useimmiten toisinaan huono mukautumaan tällaisiin epämieluisiin tilanteisiin kovin nopealla varoitusajalla, ja hammasta sai purra tosissaan ettei turhautumisesta johtuva kiukku ja ärtymys räjähtäisi täydellä voimalla ympäriinsä. Kyllä se silti varmasti näkyi kilometrin päähän, että parempiakin päiviä on osunut kohdalle.

Tuumaustauon jälkeen päädyttiin siihen lopputulokseen, että olisi kiva päästä mukavuuksien äärelle laatimaan uutta toimintasuunnitelmaa. Vuontisjärven nurkalla majoituspalveluita tarjoava Kyrön Loma otti meidän ystävällisesti vastaan ja tarjosi edullisen majapaikan, vaikka heidän kesäsesonkinsa oli varsinaisesti alkamassa vasta viikon kuluttua. 
Suoraan majapaikan pihasta lähti reitti Montellin majalle, joka oli yksi Hetta-Pallas vaelluksen mahdollisista yöpaikoista. Kyseiselle reitille oli kuulemma edellisenä päivänä suunnannut pari retkeilijää, jotka eivät olleet palanneet. Pieni toivonkipinä heräsi, olisiko tässä kulkukelpoinen reitti tunturiin? 

Vaikka sää oli edelleen iloisen harmaa, oli sade lakannut ja päätimme käydä tutkimassa tilannetta omin silmin. Alku vaikutti lupaavalle vaikka maasto olikin märkää ja pieniä puroja lirisi teiden yli puolelta toiselle. Ja sitten eteen osui pienen joen ylittävä silta. Pieni joki oli tosin tulvan ansiosta kivunnut kauas uomansa ulkopuolelle, ja varsinainen silta oli jäänyt saarrokiin veden keskelle. §@#&*!!!

Vettä oli sen verran, että ilman kumisaappaita ei viitsinyt lähteä kikkailemaan siltasaarekkeelle nähdäkseen mitä kauheuksia sen takana odotti. Käännös 180° ja takaisin majapaikkaan. Oli pakko, kaikesta vastustuksesta huolimatta, hyväksyä että ylös ei kertakaikkiaan ollut asiaa mukana olevien varusteiden voimin. Vaelluskenkien ja teltan sijaan olisi kannattanut pakata matkaan kumisaappaat, vene ja sukset. 

Iltaa oli vielä hyvin jäljellä eikä ajatus majapaikassa lorvimisesta houkutellut, joten päätimme antaa mahdollisuuden Pyhäjoen luontopolulle. Olimme käyneet kurkkimassa luontopolun lähtöpistettä jo aiemmin päivällä lähdettyämme Pallastunturin luontokeskukselta, mutta sateen vuoksi varsinainen reitille lähteminen jäi väliin. Heti parkkipaikan vierellä Pallaksentien alittava Pyhäjoki virtasi vuolaana ja sen kohinan saattelemana lähdimme kiertämään luontopolkua. Koko polun näkeminen jäi kuitenkin haaveeksi jo alkumetreillä, kun vastaan tulleet koiranulkoiluttajat kertoivat polun olevan poikki ja tulvan vallassa jonkin matkan päässä. Kuullosti tutulle.

Kuljimme kuitenkin eteenpäin sen verran kuin edes jokseenkin järkevällä vaivannäöllä pääsi, mutta kun edessä avautui nilkan mittaa syvempi pop-up lampi, oli käännyttävä paluumatkalle. Tässä vaiheessa ei tulvivan kansallispuiston tilanne jaksanut enää varsinaisesti kismittää, koska tilanne alkoi kääntyä vahvasti surkuhupaisuuden puolelle. Ihan sama mitä yritettiin, miten ja mistä suunnasta, oli vastassa vettä jossain olomuodossa.

Mitäs nyt sitten? Vaellussuunnitelmat olivat kosahtaneet heti alkuunsa, eikä Pallastunturi selvästikään halunnut päästää minua edes piipahtamaan yksittäisen tunturin huipulla. Jäljellä oli kaksi vaihtoehtoa; jäädäkö räpiköimään Pallastunturin ympäristöön ja pettyä kerta toisensa jälkeen, vai laatia kokonaan uusi suunnitelma ja valita uusi kohde?
Aina välillä myönnyn käyttämään järkeä, enkä puske uppiniskaisesti kohti tiettyä lopputulosta vain siksi että olen niin päättänyt. Tällä kertaa järki voitti, ja aloin selailla uusia vaihtoehtoja. Jos minulta joku asia ei tässä elämässä lopu kesken, se on suunnitelmat! Loppupeleissä valinta sujuikin yllättävän kivuttomasti ja helposti, koska asiaa ei tarvinnut aloittaa täysin nollasta. Pikakisan seuraavasta kohteesta voitti Pyhä-Luosto. 

Raati kiinnitti arvostelussaan huomiota moniin eri seikkoihin ja voittajaksi selviytyi kansallispuisto, joka pystyi tarjoamaan varsin samantyyppistä kokonaisuutta kuin Hetta-Pallas. Pääasiana oli päästä tunturiin, check! Toisena sopivan mittaisen ja kuljettavissa olevan reitin löytyminen, check! Kolmantena sijainti, check! Se oli sillä selvä. Aamulla laitettaisiin kamppeet kasaan ja pohjoisen sijaan lähdettäisiinkin hieman etelämmäksi etsimään helppokulkuisempaa maastoa.

Uusi päivä valkeni aurinkoisena, eikä edellispäivän sadepilvistä ollut tietoakaan. Aamupalan ja auton pakkaamisen jälkeen mielessä kyti vielä uteliaisuus Montellin majalle vievää reittiä kohtaan. Koska kiirettä ei ollut ja sää oli täydellisyyttä hipova, päätimme käydä vielä varmuuden vuoksi kurkkaamassa miltä joen ja sen ylityksen tilanne näytti. Eihän se vähemmän yllättäen miksikään ollut muuttunut, ellei sitten entistä hullummaksi.

Aamukävely kuitenkin kannatti, koska yli kymmenpäinen joukko laulujoutsenia piti leiriään Vuontisjärvellä ja toitotti aamufanfaarejaan lähes taukoamatta. Siinä hetkessä sisälle pesiytyi jonkinlainen rauha ja hyväksyntä tilannetta kohden. Palaisin tänne vielä uudemman kerran, joko normaalilumisen talven jälkeen tai jonkun sään puolesta varmemman vuodenajan aikaan. 

Matkalla kohti Sodankylää vastaan tuli kyltti luontonähtävyydestä nimeltä Ruoppaköngäs. Tällaiselle kohteelle vallitsevan tulvatilanteen voisi kuvitella antavan myös jonkinlaista lisäarvoa, joten auto parkkiin ja ihmettelemään. Lyhyen metsäpolun päässä aukeni pieni Pahikkojärvi, johon Ruoppakönkään kuohut vyöryivät yläjuoksulla sijaitsevasta Ruoppajärvestä. 
Tännekin pääseminen oli vaatinut jonkin verran vaivannäköä, koska polku oli vuorotellen lohkareinen tai veden vallassa. Käynti kuitenkin kannatti, koska paikka oli alkukesän vehreydessä kaunis ja joen virtaus voimakkaimmillaan.

Ruoppakönkään myötä heitimme viimeiset hyvästit Pallas-Yllästunturin kansallispuistolle, mutta lomaviikon seikkailut jatkuivat vielä useampaankin hienoon paikkaan. Edessä odottivat niin Pyhä-Luosto, kuin Hossa ja Kylmäluomakin.

Saattaisit myös pitää näistä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *