Kevään saatua vihdoin ja viimein niskalenkin pitkään vastaan taistelleesta talvesta koitti se kauan odotettu hetki, kun vaelluskengät sai jälleen kiskoa jalkaan. Alkuperäinen suunnitelma Patvinsuon kansallispuiston kiertämisestä kariutui useamman vastoinkäymisen, tai vähintäänkin häiriötekijän yhteisvaikutuksesta ja pakotti keksimään lennosta varasuunnitelman. Ärhäkkä kevätflunssa, myöhäisen kevään mahdollistamat poikkeuksellisen runsaat lumi- ja jäätilanteet, nollakelit ja räntäsadetta uhoavat sääennusteet pitivät meidät toistaiseksi poissa Pohjois-Karjalasta, mutta onneksi toimiva vaihtoehto löytyi kuitenkin yllättävän läheltä. Aurinkoa ja keväisempää keliä oli tarjolla Etelä-Konneveden kansallispuistossa, jonne suuntasimme K:n kanssa parin yön reissulle.

Etelä-Konneveden kansallispuiston infotaulu
Infot ja reittisuunnitelman tarkistus
Koleaa, mutta aurinkoista

Vajaan parin tunnin ajomatka taittui rattoisasti aurinkoisessa säässä kevään saapumista ihastellen. Lämpimiksi ei olosuhteita kuitenkaan voinut tälläkään ilmansuunnalla haukkua, vaan villapaitaa tai takkia sai pitää visusti päällä etenkin metsän varjoissa kiemurrellessa. Autoja Kalajan parkkipaikalla piisasi, mutta vaikkei Lapin erämaiden kokoluokassa liikuttukaan oli ihmismassa hajaantunut alueelle niin erilleen, ettei muita kulkijoita juuri tarvinnut pois tieltä potkia.

Vuori-Kalajan laituri
Vuori-Kalajan taukopaikan laituri
Rinkan säätöä ennen marssia
Pelastusvene

Vuori-Kalajan laavulle tuli parkkipaikalta matkaa noin kilometrin verran, juuri sopivasti jotta puutteet ja korjaustarpeet rinkkojen säädöissä, kenkien nyörityksissä tai vaatetuksen määrässä ehti havaita. Nopean parantelupaussin jälkeen päästiin kunnolla matkaan kohti yöpaikaksi ajateltua Enonrantaa. Matkaa koko päivälle ei tulisi kuin vajaa 7km, vaikka suorimmalta reitiltä poikettaisiin pistäytymään Loukkuvuoren huipulla ennen Konneveden rannalle laskeutumista. Se oli kuitenkin aivan passeli alkusoitto uudelle vaelluskaudelle, etenkin kun itse olin vielä flunssatoipilas jonka matkaanlähtö oli ollut vaakalaudalla aamuun asti.

Reissu oli myös tärkeä tulikoe ennen kesäkuun pitkää vaellusta. Nyt nähtäisiin miten sopu säilyy kun retkeilemässä oltaisiin kaksin, me vannoutuneet yksinkulkijat. Nälkäkiukun, väsymyksen, erilaisten toimintatapojen ja -mieltymysten vaikutukset dynamiikkaan oli ehdottomasti syytä selvittää ennen reilun viikon reissulle lähtöä.

Vuori-Kalaja
Vuori-Kalajan lampi

Taival lähti taittumaan yllättävänkin kevyesti, kun otetaan huomioon hieman normaalia kehnompi fyysinen kunto, koko talven kestänyt tauko rinkan retuuttamisessa ja järvisuomalaiseen tapaan jatkuvasti ylös ja alas poukkoileva maasto. Kevään tuoksuja haistellessa ja raikkaasta ulkoilmasta nauttiessa ei jokaista kolotusta tai pistosta sukanvarressa onneksi tullut noteerattua turhan tarkkaan.

Vaikka aurinko paistoikin kirkkaasti koko päivän ja kevään tulon saattoi aistia kaikkialla ympärillään, oli myös talven jälkiä vielä konkreettisesti havaittavissa. Vuori-Kalajan lammen suojaisissa lahdenpohjissa piisasi jäätä eivätkä lehtipuut vielä olleet uskaltautuneet kasvattamaan silmujaan.

Juurakoita ja mäkiä
Lammen rannalla oli vielä reilusti jäätä
Lisää juurakoita ja mäkiä
Välillä myös mukavampaa maastoa

Aina kun vastaan tulee polkuja jotka johtavat ylös tai alas jyrkkiä juurakoiden ja kivien miinoittamia mäkiä, palaa muistoihin Karhunkierros ja sen akillesjänteille aiheuttama tuho. Etelä-Konnevedellä tätä polkulajia ei onneksi alkuvaiheen jälkeen pahemmin ollut, vaan reitti kulki enimmäkseen mukavan helppokulkuisena metsissä kiemurrellen. Vanhaa ja kaunista metsää piisasikin moneen makuun, oli valoisaa mäntykangasta ja tunnelmallista naavaista kuusikkoa, sekä hakkuilta säästynyttä ikivanhojen kaarnakylkisten haapojen hallitsemaan lehtoa.

Valoisaa sammaleista mäntymetsää
Vaihteeksi kiviä ja mäkiä
Puissa oli paljon naavaa ja sammalia

Konnevettä lähestyttäessä oli matkan varrella risteys, jonka toinen haara vei alas järven rantaan ja toinen ylös pitkän, pohjois-eteläsuunnassa venyvän Loukkuvuoren eteläisimmälle laelle. Kansallispuiston alueella kiersi useampia eri reittejä, joista pystyi punomaan mieleisensä kokonaisuuden. Meille tärkeintä oli saada mahdollisimman kattava läpileikkaus puiston jalkaisin saavutettavasta osasta ja välttää kulkemasta samoja jälkiä pitkin niin paljon kuin mahdollista. Loukkuvuori ei suunnitellun rengasreitin varrelle suoriltaan istunut, vaan vaati erillisen ees-taas-pistäytymisen mikäli maisemia haluttaisiin pällistellä. Ja haluttiinhan niitä.

Loukkuvuorelta luoteeseen
Mäntyjä ja jäkälää
Metsää ja poutapilviä
Loukkuvuorelta lounaaseen

Mittavan maisemataivastelun täytettyä kaukomaisemien nälän siltä erää oli jäljellä enää viimeinen laskeutuminen rantaviivaan. Matalassa ja tasaisessa rantamaastossa kulkevalta polulta sai kuivaa tai edes vähemmän upottavaa askelmaa etsiä, mutta Enonrantaan saavuttaessa ongelma muuttui täysin päinvastaiseksi. Kivinen rinnemaasto teki tasaisen telttapaikan löytämisestä liki mahdotonta, ellei leiriään halunnut pystyttää kauemmaksi metsän puolelle. Telttailijoiden pelastukseksi laavun läheisyyteen oli kuitenkin pystytetty muutamia lavoja, jotka takasivat tasaisen makuusijan sellaista kaipaaville. Hetkellisen pähkäilyn jälkeen päätimme hyödyntää tämän mahdollisuuden, sillä metsän siimeksessä kuului olevan jo muitakin.

Enonrannan laavu
Enonrannan kotalaavun suojissa
Telttailua lavetilla

Kovin kauaa eivät teltta ja tarppi ehtineet sijoillaan seisoa, kun päälle vyöryi sade. Ison ja tilavan laavun suojissa oli kuitenkin mukava keitellä päivälliset ja jutustella muiden kulkijoiden kanssa. Eikä sitä vedentuloakaan lopulta kauaa kestänyt, joten päätimme lähteä vielä pienelle iltakävelylle ilman rinkkoja. Tällä neronleimauksella säästettäisiin voimia seuraavana päivänä, kun reittiä voitaisiin oikaista useamman kilometrin verran.

Kivisen rannan leiripaikka
Myrskyinen Konnevesi
Myrskyinen Konnevesi

Keli ei enää varsinaisesti kirkastunut sateen jälkeen vaan jatkui pilvisenä ja ennen kaikkea todella tuulisena yöhön asti. Kaivannonniemen ja Louhulahden rannoilla luonnonvoimat esittelivät mahtiaan nostattaessaan järvenselällä korkeita vaahtopäitä, jotka hajosivat lähes räjähtäen iskeytyessään rantakallioihin. Tätä tuulen ja veden näytelmää olisin voinut katsoa vaikka kuinka kauan, odottaa aina vain isompaa tyrskyä ja kohahdusta. Ilta alkaisi kuitenkin hämärtyä pian ja pimeällä märässä juurikossa ja kivikossa kompuroiminen on harvemmin terveellistä, joten kurssi oli käännettävä takaisin sisämaahan ja kohti leiripaikkaa.

Enonrannan iltahämärää

Siinä missä yö oli lähinnä synkkä ja myrskyinen, valkeni aamu mitä aurinkoisimpana. Tuuli oli kuitenkin edelleen navakka ja vähintäänkin vilpoinen, joten tarvetta untuvatakin ja -housujen riisumiselle ei ollut ennen liikkeellelähtöä. Aamupalat nautiskeltiin jälleen laavulla hyvässä tuulensuojassa ja kaikessa rauhassa, kiirettä ei ollut mihinkään.

Aurinkoinen aamu Konneveden rannalla
Majaniemi
Loputtomasti metsää ja kiviä

Kuikkapari mekasti järvellä kun lähdimme kulkemaan kohti Loukkulampea ja Keskilahtea. Muutoinkin reissun kaikki eläinhavainnot rajoittuivat vesilintuihin, Loukkulammella säikäytimme sorsa- ja telkkäparin tupsahtaessamme metsästä lammen rantaan ja lintujen näköetäisyydelle. Päivän ensimmäiset kilometrit kulkivat kevyesti vaihtelevassa metsämaastossa, mutta tästä miellyttävyydestä maksettiin korkojen kera kun edessä oli kapuaminen Loukkuvuoren korkeimmalle pohjoishuipulle.

Loukkuvuoren rinteillä
Maisemia Loukkuvuorelta pohjoiseen
Erikoinen siirtolohkare

Kaiken puuskuttamisen jälkeen oli kieltämättä pieni pettymys, että maisemat olivat paljon vaatimattomammat edellispäivään verrattuna. Eteläisemmällä huipulla Konneveden tuoma maisemien avaruus oli aivan jalkojen juuressa, täällä veden ja vuoren välissä puolestaan levittäytyi melkoinen kaistale metsää.

Loukkuvuoren sammalia ja jäkäliä
Viehättävä risukko
Sinistä ja valkoista

Ennen lounastauon paikaksi ajateltua Keskilahden taukopaikkaa oli kynnettävä vielä halki lehdettömän, hieman talousmetsän oloisen alueen läpi, yli hiekkatien ja tiheän hämärän kuusikon. Tämä tylsähkö osuus unohtui pian, kun saavuimme jälleen rantaan ja ympärillä alkoivat aukeamaan aurinkoiset järvimaisemat.

Sulasaari ja Soukonniemi

Kallioiset rannat, ikivihreät kuusimetsät ja sinisenä hohtava vesi ovat kotoisuudessaan vertaansa vailla. Navakasti pohjoisesta puhalteleva tuuli pakotti retkueemme kuitenkin hakeutumaan veden välittömästä läheisyydestä kivien ja puunrunkojen suojiin. Lounasruokaa ja -suklaata, jalkojen lepuutusta ja maisemakuvailua myöhemmin oli aika jättää hyvästit Konnevedelle ja sukeltaa loppupäiväksi takaisin metsän uumeniin.

Aurinkoinen villapaitakeli
Akrobaatti
Vähemmän tyyni Konnevesi
Pieni pätkä pitkoksia

Alkumatka saatiin nauttia jälleen pystysuorista kallioseinämistä, kauniista metsämaisemista ja kalliojonon päällä kulkevasta polusta, kunnes kulku siirtyi metsäautotielle. Sitä pitkin kuljettiinkin kilometrin verran varsinaista pikamarssia, ennen kuin polku jälleen palasi metsän puolelle ja nousi Kituvuoren koillisrinteille. Heti pienen Kitulammen ohitettuamme oli aika reissun toiselle pistolle, tällä kertaa Kalajavuoren huipulle.

Auringonottotauko Kitulammella
Sammakkomiehen uimaretki

Kalavuoren huipulle vievät portaat näkyivät jo Kitulammen vastarannalle saakka. Tästä näystä kauhistuneita päätimmekin jättää rinkat vuoren juurelle paluutamme vartomaan. Melkoinen urakka kiipeämisessä olisikin ollut, jollei touhua helpottamaan olisi rakennettu (ilmeisesti varsin hiljattain) portaita. Niitä pitkin näkyi kulkevan päiväretkeläisiä useampaa sukupolvea ja lajia edustaen, vauvasta vaariin ja kakarasta koiraan.

Jonkinlaista projektia vaikutti yhä olevan meneillään, sillä Vuorikalajan huipulla oli vielä avattuja ja avaamattomia paketteja erinäisiä rakennustarvikkeita. Ehkä penkki tai jopa pöytä tulossa maisemapaikalle?

Vuori-Kalajan huipulla
Vuori-Kalajan huipulla
Tikan oma työmaa
Ilmeisen ahkerassa käytössä
Konnekosken rannalla
Konnekosken rannalla

Vuori-Kalajalta laskeutumisen jälkeen matkaa retken lähtöpisteeseen, Kalajan laavulle, oli enää joitain satoja metrejä. Makkaranpaistajaa ja muuta kulkijaa riitti sen verran sakeasti, että jätimme omat taukoilut sikseen ja marssimme suorinta tietä takaisin autolle ja kotimatkalle. Muutaman kilometrin ajelun jälkeen tehtiin vielä pieni pitstoppi Konnekosken varrelle kevään kuohuja ihailemaan.

Kaikkinensa reissu oli oikein onnistunut ja sopivan kevyt startti uuteen kauteen. Ja mikä tärkeintä, kesäkuun vaelluksen suunnittelu sai jatkua yhteisprojektina.

Saattaisit myös pitää näistä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *