Kyllä sitä helmikuun 18. päivää odotettiinkin! Tarkalleen ottaen syyskuun alusta alkaen, jolloin varasin itselleni mökin viikoksi Kiilopään kulmilta. Viimeksi olen ollut Lapin maisemista nauttimassa talvisaikaan 2000-luvun alkuvuosina, jolloin pääsin kaverin siivellä parina talvena heidän naisväen matkaan Leville ja Ylläkselle. Noihin aikoihin oma mielenkiinto kohdistui lähinnä lasketteluun ja karkinmussutukseen. Lämpimiä muistoja noista reissuista jäi, ja muistiin ovat syöpyneet ikuisiksi ajoiksi itse keksityt sanat Sakari Kuosmasen Pieni sydän -kappaleeseen.
Kata katsoo peiliin ja sivelee kasvoilta kuluneen meikin.
Uusi vaihde päälle ja yrittää unohtaa ne naapurin äijät,
jotka aina illalla
Kataa oottaa humppaamaanOlkkarissa Aune nukahtaa nahkasohvallemme
Kuinka paljon mahtuu pieneen puteliin, pieneen puteliin Relaxanttia?
Kuinka mahtuu tähän pieneen puteliin Relaxanttia – se lisää kanttia
Kelataan aikaa vajaat 20 vuotta eteenpäin ja täällä sitä taas ollaan. Tällä kertaa tosin eri puolella Lappia, minut täysin pauloihinsa vallanneen Saariselän tuntureiden kainalossa. Kesäaikaan näitä maisemia on tullut tutkittua jo useampana vuonna, joten oli korkea aika päästä näkemään mitä talvella on tarjota. Ja voi pojat miten jo oletuksena korkeat odotukset ylittyivät samoin tein. Siitäkin huolimatta, että kohdalle osui odottamatonta tragediaa ainoan lähikaupan, Kauppakeskus Kuukkelin tulipalon muodossa ja pilvisen sään pitäessä tunturien huiput, kaukomaisemat ja revontulet visusti katseilta piilossa. Ehkä parempi näin. Jos ja kun pelkkä lumimaisemien, hiljaisuuden ja tilavien hiihtolatujen olemassaolo herätti pakahduttavaa riemua, saattoi hienouden yliannostuksesta johtuva pimahdus olla todellinen riski.
Viikossa ehtii aika paljon kun työt eivät haittaa vapaa-ajan viettoa. Hiihtokilometrejä kertyi ainakin kolme kertaa edellisvuotta enemmän, lumikenkäily tarjosi uuden hauskan tavan saavuttaa talvisia maisemapaikkoja ja Saariselän alueen hienoissa puitteissa tekemistä löytyi joka päivälle huvituksen ja lihaskipujen tasosta riippuen. Helppoa ja mukavaa sunnuntaihiihtelyä? Hoituu! Hengenahdistusta ja hikivirtoja tunturien huiputuksen muodossa? Saatavilla! Vauhtia ja vaarattomia tilanteita Suomen pisimmässä pulkkamäessä? Miksei! Ulkoilma-aktiviteettien vastapainoksi illan pimentyessä oli mukava vetäytyä mökin suojiin saunomaan, lämmittämään takkaa ja ahtamaan navan täydeltä paahtoleipää (leivänpaahdin<3), suklaata ja muita herkkuja.
Pari sanaa hiihtämisestä. Ensinnäkin, ehdotan Nobelin rauhanpalkintoa sille tyypille joka keksi karvapohjasukset! Ala-asteelta peräisin olevat hiihtotraumat lipsuvista suksista, hiki päässä ja verenmaku suussa järven jään kyntämisestä pääsevät ehkä vihdoin haipumaan unholaan, kun tilalle alkaa kertyä positiivisia kokemuksia.
Karvapohjasukset, tuo taivaan lahja kaikille kouluhiihdon kiusaamille ihmisparoille kuljettivat tukevasti ja tehokkaasti tiukkojenkin nousujen ylitse. Mikäpä siinä oli sivakoidessa ja maisemia pällistellessä kun kaikki energia ei kulunut nilkat rullalla ylämäkeen tampatessa ja sadatellessa.
Aikamoista herkkua oli myös heti ensimmäiselle päivälle osunut sää. Aamupäivällä kirmasin suksineni lähimmän ladun varteen ja lähdin sujuttelemaan kohti Kiilopäätä, tuoreilla vasta ajetuilla laduilla ja ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Pari hassua ihmistä matkan varrelle osui, mutta muuten oli kuin ladut olisi aamulla aurattu ihan vaan meikäläistä varten. Hiihtohommat lähtivät siis käyntiin jopa odotettua paremmin, hymy oli herkässä lenkin jälkeenkin eikä suksia listattu tori.fi:n myyntipalstalle tai Facebook-kirppiksille.
Tiistaina käännettiin auton nokka kohti etelää ja hurautettiin Tankavaaraan. Kultakylän opasteiden ohi on tullut suhattua monet kerrat, mutta koskaan en vielä ollut tässä kohdin pysähtynyt. Alueen kultahistoriaan painottuvassa museossa olisi joskus mukava käydä, mutta tällä kertaa kohteena oli Pikku-Tankavaaran huippu. Tankavaarasta lähtee kaikkiaan neljä eri mittaista, erilaisilla teemoilla höystettyä rengasreittiä. Meille valikoitui (tai siis minä valitsin) näistä toiseksi pisin, 6km mittainen Kuukkeli-lenkki jonka pääkohteena oli läheisen Pikku-Tankavaaran huippu ja siellä töröttävä näköalatorni.
Lumikengät olivat käyneet jo sen verran tutuiksi Kiilopään kiipeilyssä, että matkaan päästiin vähällä säätämisellä ja taival taittui joutuisasti. Ajoituskin osui nappiin, sillä aurinko alkoi pilkistelemään pilvien lomasta ja kohtasimme paluumatkalla olevan, kymmenistä saksaa puhuvista nuorisolaisista ja muutamasta oletetusta leiriohjaajasta koostuvan kohteliaan karavaanin. Matkassa oltiin niin pelkillä kengillä, lumikengillä, kuin liukulumikengilläkin, osalla ahkiot perässä ja osalla reput selässä. Tuollaisen köörin keskellä olisi huiputuksen tunnelmat voineet olla hieman erilaiset, onneksi ei osuttu paikalle samaan aikaan.
Maisemat olivat tällä reitillä kohdillaan, siitäkin huolimatta että pilvisyys, lumikuurot ja tuuli piilottivat kaikki parhaat herkut näkyvistä täälläkin. Olin lukenut ja nähnyt upeita kuvia siitä, millaiset maisemat Pikku-Tankavaaralta on viereiseen Sompion luonnonpuistoon ja Nattastuntureille. Meille ei sellaista näytöstä kuitenkaan tällä kertaa suotu, mutta reitti itsessään oli sen verran kiva että tämän voisi tulla kipaisemaan kesäkeleilläkin tai ruskan aikaan ja toivoa parempia sääolosuhteita sille kerralle.
Pikku-Tankavaaran huippu itsessäänkin oli näkemisen arvoinen. Lumella kuorrutetut puut, tasainen hanki ja pilvien tumman siniseksi värjäämä taivas tekivät paikkaan jokseenkin jännän tunnelman. Paikka olisi hyvin voinut olla ties mistä ufojen planeetalta, fantasiaelokuvasta tai muusta tutkimattomasta paikasta.
Kun lenkki kääntyi ja alkoi laskeutua takaisin kohti lähtöpaikkaa, aukeni eteen maisema Iso-Tankavaaralle. Jokin siinä maisemassa puhutteli, ja epäilyttävän kovasti. Paljaslakinen, kauniisti kaartuva kukkula. Eikö niitä nyt ole nähty? No on, mutta kun aurinko jälleen pakeni pilvien taakse ja maisema muuttui entistä sinisemmäksi koin valaistuksen. Joulupukin kuumalinja! Iso-Tankavaara lumipuvussaan ja sinisten pilvien utuiseksi tekemässä maisemassa vei ajatukset suoraan jouluaattoaamuun, kun sohvan nurkkaan on tehty pesä peitosta ja tyynyistä ja telkkari aukeaa klo 8:00. Silloin vastaan tulee tämä näkymä:
Onhan niissä samaa!? Juuri tuollaisesta, kuusien kehystämästä kohdasta en hoksannut ottaa kuvaa kun toljotin tätä Joulun ihmettä, mutta vannon Joulupukin nimeen että kyllä se todella samanlaiselta näytti!
Keskiviikko toi mukanaan menoa ja meininkiä monessakin muodossa. Tällä kertaa autolla suhattiin pikkumatka pohjoiseen, Saariselän keskustaan. Kunnon suomalaisina kävimme toki urkkimassa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä maan tasalle palaneen kauppakeskus Kuukkelin raunioita, ja oli se vaan surkea näky. Kuukkelissa itsekin monta kertaa asioineena siihen oli ehtinyt muodostaa tunnesiteen, mikä teki koko katastrofin yllättävänkin henkilökohtaiseksi. Onneksi tätä tekstiä vuodattaessa uudet liiketilat ovat jo rakentumassa läheiseen tyhjillä olleeseen liiketilaan Siulaan ja kokonaan uutta kauppakeskusta aletaan pystyttää vanhalle paikalle pikimmiten.
Kauempaa emme keskustan kaduilla jaksaneet maleksia, sillä päivän pääkohde oli Kaunispää ja ennen kaikkea sieltä alas vievä, Suomen pisin pulkkamäki! Kiivetessä saatiin jälleen hiki virtaamaan, mutta ponnistukset palkittiin upeilla aurinkoisilla maisemilla ja huimalla hurukyydillä. Ajatus kahvien hörppäämisestä Kaunispään Huipussa kariutui valtavaan ihmismassaan ja lähes ulos asti yltävällä jonolla. Täällä ne muut lomalaiset siis olivat, laskettelemassa ja tunkemassa kahville justiinsa sinne minne meidän piti mennä. Melkoisen ajattelematonta.
Kahvi ja sen puute unohtui välittömästi, kun nappasimme pulkat kainaloon ja hipsimme pulkkamäen alkupisteeseen. Laskettelulasit olisivat olleet enemmän kuin paikallaan myös pulkkahommissa, niin kovalla pölinällä lunta lensi päin näköä kun oli painettava jarrua tai ohjattava pulkkaa oikeaan suuntaan. Puolivälissä oli pieni tasanne, jolla sai kaivettua silmät kuorrutteen alta esiin ennen loppuhuipennusta, entistäkin jyrkempää ja todella mutkaista mäkeä jossa ohjata sai ihan tosissaan. Päätepisteessä oli aika tarkastaa vahingot; lumipöllyä kaikkialla. Pipot, lapaset, hiukset, ripset ja kaikki olivat kuorrutteessa. Samoin kamera, joka oli kuitenkin pidetty takin sisällä jemmassa. Tässä vaiheessa olin kiitollinen siitä, että en vielä ole saanut aikaiseksi kasvattaa partaa tai viiksiä. V:n koko naama oli niin jäätyneessä vesihöyryssä ja lumessa, että suu hädin tuskin liikkui.
Torstai oli harmaa ja tuulinen päivä. Mietiskelin aamulla hyvän tovin, viitsisikö sitä lähteä mihinkään ylipäätään vai olisiko lepopäivä mökillä paikallaan. Noh, hommat eskaloituivat ja ajatus jostain lyhkäisestä kivasta pikku päivälenkistä vaihtui yli kolmen tunnin operaatioon pitkin metsiä ja tunturien laitoja. Sepä olikin seikkailu! Jälleen kerran laduilla ei ruuhkasta joutunut kärsimään, vaan ihmiskohtaamiset koostuivat satunnaisista vastaantulijoista tai vapaalla tyylillä ohitse kiitävistä suksijoista.
Ensimmäinen etappi oli Rönkönlampi. Siitä voisi vielä kääntyä takaisin ja välttää avotunturiin nousemisen. Suksi oli kuitenkin alkanut luistaa sen verran mukavasti, ettei ajatus kotiinpaluusta vielä juuri kutkutellut. Pienen paussin jälkeen matka siis jatkui kohti Latvakurunojaa, jonka ylityksen jälkeen suunnattiin oikealle kohti Ahopäätä. Mitä korkeammalle latu nousi, sitä mielenkiintoisemmaksi olosuhteet kävivät. Jatkuva tuuli oli puhaltanut ladun lähes umpeen ja jäljistä huomasikin aikaisempien hiihtäjien käyttäneen ainoastaan vasemmanpuoleista perinteisen latua.
Kun puuraja oli ohitettu, sain minäkin täyslaidallisen tuulta ja lumihöttöä päin näköä. Nousu Ahopäälle oli varsinainen via dolorosa, jonka aikana omia valintoja tuli jälleen kerran kyseenalaistettua moneen kertaan. Latu oli hävinnyt näkyvistä lähes heti avotunturiin saavuttua, joten hidas tamppaaminen kohti huippua sujui merkkikeppejä seuraavalla. Kaksi kepinväliä ylös ja hengityksentasaustauko. Kaksi ylös, hengityksen tasaus. Ja niin edelleen ties kuinka monta sataa metriä. Vaan kun huippu (”huippu”, ei latu sentään ihan Ahopään nokkaan asti vienyt) oli saavutettu, pääsi suusta spontaani hekotus. Siellä sitä törötettiin, pakkastuulen pieksämänä ja perin juurin hengästyneenä. Taputettiin itseä henkisesti selkään ja ihailtiin maisemaa. Hullun hommaa, mutta mikäpä ei olisi!
Laskeutumisvaiheessa tukkoinen latu ei enää haitannut ollenkaan. Lumi jarrutti vauhtia juuri sopivasti ettei vauhdin liiallista kiihtymistä tarvinnut pelätä, vaan alaspäin hurutellessa oli aikaa ja mahdollisuus ihmetellä ympärillä avautuvia maastoja. Kiilopään keskukselle saavuttiin vilauksessa, ja siitä olikin edessä enää tuttu matka takaisin lähtöpisteeseen ja saunaan.
Perjantai toi tullessaan vielä yhden hiihtoretken, tällä kertaa myös V lähti mukaan. Hurautimme Kiilopäälle, jonka vuokraamosta saatiin V:lle sopivat monot, sukset ja sauvat. Päätimme että hiihtelemme saman reitin kuin mitä olin itse testannut ja hyväksi todennut jo maanantaina, mutta lisäsimme joukkoon puolivälin krouvin Tievatuvalla. Siellä sain vihdoin koko viikon ajan himoitsemani munkkirinkelin kahvin kaveriksi.
Loman voinee sanoa olleen onnistunut, jos ajatukset pysyivät erossa arjen ankeuksista lähes koko viikon ajan. Hyvin liikkuneena, syöneenä, nukkuneena ja saunoneena olotila oli vähintäänkin eheytynyt kun lauantaiaamu koitti ja mökin ovi lukittiin viimeistä kertaa.
Rakkauttani Saariselän aluetta kohtaan tämä viikko ei ainakaan vähentänyt, vaikka täydellisen aurinkoiset ja kirkkaat talvipäivät jäivätkin kokematta. Ja ne revontulet edelleen näkemättä.