Ja niin loppuu omituisin ja vaihtelevin vuosi, jonka olen tähän asti eläissäni kokenut. Paljon muuttui, mutta ihmismieli onnistui yllättämään sopeutuvaisuudellaan tiukankin paikan edessä. Ensimmäiset kuukaudet menivät iloisesti ”vanhan normaalin” mukaisesti ja katse oli tiukasti kevään ja kesän kivoissa jutuissa, muutossa ja ensimmäisessä oikeassa Lapin vaelluksessa.

Tammikuussa aloitettiin retkuilukausi nauttimalla harvinaisesta auringonpaisteessa Sipoonkorven metsissä ja kallioilla.

Sitten alkoikin tulla muutoksia. Suosituksia ja rajoitteita veivattiin kevään mittaan niin moneen suuntaan, että moni niistä on jo tässä vaiheessa unohtunut. Muuttopäivänä huoletti saadaanko lainkaan apuja kun sosiaaliset kontaktit olisi tullut minimoida, Mikkelissä jännitettiin miten kotimatka onnistuu kun Uudenmaan rajat laitettiin kiinni ja asenteita jatkuvampia etätöitä kohtaan oli korjailtava.

Kevättalvella Mikkelissä saatiin kuunnella jäiden paukkumista.

Mutta niin vain sitä selvittiin ja elämä jatkui. Hieman erilaisena ja jatkuvan muutostilan kourissa, mutta ihan elettävänä kuitenkin. Ja jos jotain hyvää haluaa tässä kaikessa nähdä, ainakin omalla kohdalla kesälle vapautui ennen näkemättömän paljon aikaa kun viikonloppuja ei tarvinnut jakaa festareiden, mökkibileiden ja ties minkä kissanristiäisten kesken. Tilalle löytyi aimo annos erilaista ulkoilma-aktiviteettia, kuten tuhansilla ja kymmenillä tuhansilla muillakin suomalaisilla näytti uutisten mukaan käyneen.

Helsinkiin ei lunta saatu koko talvena, Pallakselta sitä löytyi jokaisessa olomuodossa vielä kesäkuun puoltaväliä lähestyttäessä.

Hetta – Pallas vaellukseni joutui myös muutosten kouriin, mutta vain ja ainoastaan luonnonvoimien ansiosta. Ennätykselliset lumimassat riivasivat tuntureita vielä kesäkuun alkupuolella, joten suunnitelmaa täytyi vaihtaa lennosta. Niin sitä päädyttiin Pyhä-Luostolle, ja samaan reissuun mahtuivat mukaan myös pistäytymiset Kylmäluomassa ja Hossassa.

Päästiinhän sitä tunturiinkin!
Kylmäluoma tarjosi mainiot puitteet palautumiseen ja hetken huiliin ennen kotimatkaa,
Julma-Ölkky sai kunnian toimia kesäreissun loppuhuipennuksena.

Tuli juhannus, tuli heinäkuu, tuli hellettä. Oleilu kaupungissa oli vähintäänkin tukalaa, joten viikonloppuisin tuli suhailtua sinne sun tänne miellyttävämpiä olosuhteita etsimään. Uimapaikkoja ja vesien lämpötiloja testailtiin mm. Lohjalla ja Teijossa, ja Mikkelissä tietenkin.

Pääjärvi. Todella lämmintä vettä, todella matalaa myös. Vähän liejuisaa ja simpukkaista, mutta veden lämpötila korvasi kaiken.
Matildajärvi. Vesi oli lämmintä ja puhdasta, pohja hyvä ja enimmäkseen hiekkainen.
Oma jäävi. Mutapohja ja kiikkerä laituri, mutta silti paras.

Kesä alkoi kalenterin mukaan lähestyä loppuaan kun käännyttiin elokuulle, mutta minulla oli vielä suuria koitoksia edessä. Kesäloman toinen osuus vei tien jälleen pohjoiseen, tällä kertaa itälaidalle. Urho Kekkosen kansallispuisto hurmasi ja vei sydämeni täysin, uusi reissu sinne on jo suunnitteilla. Myös Oulangan maastoissa tuli vietettyä yhden välipäivän verran aikaa, ja sinne olenkin palaamassa aivan tuotapikaa. Tästä seuraa ihan oma postauksensa alkuvuodesta!

Tilaa kulkea niin kauas kuin jalat kantaa ja kantti kestää. Kiilopään huipulta oli naukeat näkymät Nattasille.
Hiljaa virtaa Oulankajoki.

Loman loppumetreillä menomonot saivat jäädä kotiin lepäämään, kun kulkupeliksi otettiin apostolinkyydin sijaan kanootti. Ystäväni H:n kanssa seilasimme Luonterin aalloilla parin päivän ja yön verran, hankkimassa viimeiset rusketusrajat ja D-vitamiiniannokset ennen paluuta arkeen. Kylläpä oli mukavaa vaihtelua elellä herroiksi tilavassa teltassa, kun varusteiden painoa ei tarvinnut miettiä niin tarkasti.

Rantatontilla kelpasi paistatella päivää ja ihailla yöllä Linnunrataa.

Ja yhtäkkiä olikin syksy. Ihan virallisesti. Lämpimiä ja aurinkoisia kelejä kuitenkin piisasi aina marraskuulle asti, joten syksyyn ehdittiin mahduttaa vielä monta mukavaa seikkailua!

Nuuksiota olen nyt käynyt tutkimasta useammasta suunnasta, mutta vielä on paljon nähtävää jäljellä. Ensiaskeleita puolestaan koettiin Kurjenrahkalla ja Torronsuolla. Ensikosketuksia saatiin myös hirvikärpäsiin, mikä on sinällään jonkinmoinen ihme kun jotakuinkin kolmanneksen elämästäni olen viettänyt varsin metsäisissä ja hirvirikkaissa maisemissa.

Syksyn värejä alkoi olla ilmassa, Nuuksion paras väriloisto ajoittui kuitenkin vasta parin viikon päähän.
Kurkia ei Kurjenrahkassa näkynyt, suota ja pitkoksia senkin edestä.
Myös Torronsuolla piisasi suota, kaikissa muodoissa ja väreissä.

Lokakuussa ehdittiin myös sienimetsälle ja ihailemaan uskomattoman hienoa, sumun verhoamaa syyspäivää. Suppilovahveroita löytyi matkaan hyvä saalis, joka odottaa nyt kuivattuna käyttöään.

Valmiita polkuja oli turha etsiä, ainoat merkit alueen vierailijoista olivat lukuisat läjät hirvenpapanoita.

Viimeinen yön yli kestänyt seikkailu koettiin Sipoonkorvessa, missä kävin telttailemassa ja hortoilemassa marraskuun alussa. Sen jälkeen ei pidempiä retkiä enää ehtinytkään kertyä, työ- ja joulukiireet veivät tehokkaasti kaiken energian ja vapaa-ajan.

Sipoonkorven siirtolohkare, tai ehkä päiväunia torkkuva jättiläinen?

Vuoden viimeisistä luontoelämyksistä nautittiin kotimaisemissa Mikkelissä. Ohjelmassa oli mm. joulukuusen etsintää ja kaatoa, sekä koiran ulkoilutusta. Lumisessa metsässä tämä kävikin mukavasti, talvea ja lunta odotin taas hartaasti ja ainakin pienen hetken sain siitä joulun pyhinä nauttia.

Hyvin monenlaista ulkoilua, retkeilyä ja vaellustoimintaa tuli vuoden aikana koettua. Into ei ole laantunut, päin vastoin. Tulevan vuoden suunnitelmia alan avaamaan heti tammikuussa, niitä on tuttuun tapaan ehtinyt kertyä sellainen läjä että kaikkien toteuttamiseen tarvittaisiin todellisuudessa varmasti lähemmäs kolme vuotta.
Vaan mitäpä se haittaa, ainakin on varaa mistä valita!

Saattaisit myös pitää näistä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *